Guernica

aivoissani täytyykään olla - heti kun vähänkään vakavasti suunnittelen iskeväni kiinni praktikumiin, on kuin jokin sivupersoonani ottaisi vallan, tekee yöstäni unettoman niin etten miltei pääse ylös ollenkaan, ja kartan kirjoja kuin ruttoa.

Alkuviikosta otin tavoiteekseni lukea kaksi jäljellä olevaa kirjaa tammikuun puoliväliin mennessä. Eli ensi sunnuntaihin. Ne unettomat yöt pitäisi tosiaan käyttää lukemiseen eikä pyörimiseen ja sadatteluun.

En usko osaavani, en tunne osaavani. Entäs sitten, mietin juuri, luen kirjat ja tentin ne. Meni miten meni. Kirjoitan sellaisen esseen (tutkielman) kuin osaan, meni miten meni. Pakko edes yrittää, masentua voi sitten, jos yritys ei onnistu. Ja ainahan voi yrittää uudestaan.

Viikonloppuna vihdoin raaskin avata Mummilta jo viime keväänä saamani paketin. Tiesin, mitä se sisälsi, ja olisi ehkä pitänyt kuoria se esiin aiemmin, mutten paketin kauneuden (vain senkö?) takia sitä tehnyt.

Kauniin paperin ja rusetin alta paljastui siis Graduopas. Aloin kahlata sitä eilen läpi, kun kävin ylikierroksilla niin, ettei nukkuminen tullut mieleenikään. (Jossain vaiheessa kuitenkin sain tarpeekseni ja katsoin iltasaduksi SATC:n neljänneksi ja kolmanneksi viimeiset jaksot, puolalaisin tekstityksin.)

Päästyäni noin sivulle 45 aloin pyöritellä asioita päässäni. Kaivoin ostamani hienonhienon vihon esiin, sellainen paksu, joka on valmiiksi jaettu viiteen eri osaan. Ensimmäinen osio tuli pyhitettyä graduseminaarille, toinen suomen praktikumille. Jatkoin asioiden vatvomista paperilla.

Gradun osalta melko lohdutonta; mikään ruotsiin liittyvä ei kiinnosta. Ruotsi ei voisi kauempana olla ajatuksistani ja mielestäni. Kaikki mielekäs on enemmän suomen alaa. Kaikki tieteellinen on jo suomeksi vaikeaa - ja sitten pitäisi vielä ruotsiksi ajatella, kirjoittaa, ideoida, lukea, pohtia. Kielen puolesta kaikki tuo on "helt okej", se on se tieteellinen osa, mikä huolestuttaa. En osaisi analysoida kieliopillisia asioita samalla tavalla, yhtä hyvin kuin jos tutkisin suomea. Naurattaa: pro gradu on opinnäytetyö. En koe olevani valmis sellaista tekemään, sillä en koe oppineeni näinä kuutena vuotena paljoakaan mitään tieteellistä. En edes mitään humanistista.

Viimeiset kolme vuotta olen hokenut olevani opinnoissani "jo niin pitkällä, ettei enää kannata jättää kesken". Entäs jos olisinkin jo heti silloin jättänyt akateemisen maailman ja jatkanut oppimista esimerkiksi ammattikorkeassa? Olisin ehkä jo valmis, minulla olisi ammatti, tekisin oman alani töitä. Entäpäs jos.

Entäs jos koittaisin jotenkin vääntää tuon vaadittavan työn kasaan ja miettiä, mikä minua oikeasti kiinnostaa. Sitten kun olen valmis, voin alkaa jotakin muuta, jotain, missä voin yhdistää kiinnostukseni kieliin ja siihen toistaiseksi vielä hukassa olevaan.

Puolitoistatuntinen seminaari lyheni - onneksi - tunnin mittaiseksi. Siellä käsiteltiin ainoastaan yksi tutkimussuunnitelma. Minun kontribuutioni keskusteluun oli yksi kommentti kännyköistä, teknisestä mahdollisuudesta lähettää yli 160-merkkisiä viestejä.

Seminaarinvetäjien kommentoidessa skissiä mietin, mitä ihmettä teen täällä. Miten ihmeessä olen päässyt näin pitkälle. Ehkä oikeammin, miten ihmeessä olen joutunut näin pitkälle. En tunne itseäni yliopistotason opiskelijaksi. Minulle sopisi paremmin lukio. Olen joko todella väärinymmärretty nero tai pahasti jälkeenjäänyt reppana.

Jo kolmen sivun pienoistutkielman kirjoittaminen tuottaa tuskaa. Miten ihmeessä saan koskaan kasaan ensin parikymmensivuisen seminaariaineen, ja sitten joskus myöhemmin, kauheuksien kauheus, 60-80-sivuisen lopputyön. Tutkielman. Pro gradu-avhandlingin.

Jotenkin olen räpiköinyt tieni lähes maisteriksi. Miten ihmeessä olen siinäkin onnistunut. Tai no, eihän tieni tänne asti ole kolmosilla kivetty, pikemminkin armoykkösillä reunustettu ja kakkosilla koristeltu. Onko tiellä niin väliä, jos kuitenkin saavuttaa päämäärän. Sinne vain tuntuu olevan vielä niin mahdottoman pitkä ja vaikea matka. Tuntuu, luulen, että minusta tulee vatsahaavainen hermoraunio ennen, kuin maisteri.

Puoli kaksi sammutin telkan ja koneen ja menin peiton alle, tarkoituksenani ottaa pienet nokoset ja sitten jatkaa englannin esseetä. Sterkoissa soi Robbie Williams, tuli yhtäkkiä hinku kuulla "Better Man", ja kello soi 4:30. Heräsin kyllä siihen, mutta taas loksahti torkuttamisen puolelle. En olisi millään halunnut herätä, nousta, pois peiton alta lämpimästä. Silmäluomet painoivat todella raskaina. (Toivottavasti se on ainoa raskaus minussa.) Kymmentä vaille kahdeksan oli pakko.

Keitin kahvit, vaikkei siihen oikeasti olisi ollut aikaa. Hah. AINA on aikaa kahville. Repiessä itseäni ylös ensimmäinen sana suustani oli se v-alkuinen. Toinen oli Will&Gracesta poimimani "Morning...Sickness". Kun kirjoitin tuon päiväkirjaani (sitäkin kerkesin hitaassa kiireessäni täyttää), piti varmuuden vuoksi muistuttaa itseänikin ja huomauttaa suluissa sen olevan W&G-sitaatti, ei kirjaimellinen huomio omasta aamustani.

Hiukan myöhässä lähdin polkemaan koululle. Ja hiukan myöhässä sinne saavuin. Ensimmäinen esitys taisi olla jo pidetty, tulin juuri sopivasti seuraavan alkaessa. Sen jälkeen opettaja palautti tiistaiset kokeet, kävimme ne pikaisesti läpi (eipä niissä paljoa läpikäytävää ollut), ja se oli siinä. Jossain vaiheessa kuulin hänen mainitsevan sanan extension, ja jäin tunnin jälkeen kärkkymään jutellakseni asiasta. Kysyin, mihin aikaan hän haluaa paperit tänään. "Ei sillä niin väliä, olen täällä seitsemään asti", vastasi. "Tai voit palauttaa ensi viikolla, jos haluat."

Jeejee. Taas yksi määräaika, jolle halveksivasti tuhahtaa, no respect. Ei vaan, pakkohan se on koittaa vääntää, mieluiten tänään tai huomenna. Onkohan mulla jokin alitajuinen... mikskä sitä kutsuis, onko vaistot alitajuisia? Jokin aisti, joka paljastaa, keiltä voi flirtata lisää aikaa ja keiltä sitä en ikinä kehtaisi pyytää vaan kaikessa hiljaisuudessa jätän vain tehtävän palauttamatta.

Weird things: juuri eilen ja vähän tänäänkin ajattelin kavereitani, siskoksia. Toisen kanssa riitelin hiukan kevään korvalla, emmekä oikeastaan ole sitä sopineet. Moikkaamme kyllä sivistyneesti, jos esim. laitoksella törmäämme, mutta siihen jää kontaktimme ja kommunikointimme. Ajattelin, ettei hänen siskonsakaan, ihan sisarellisesta solidaarisuudesta, enää aio olla kanssani tekemisissä. Just as well, ajattelin, enpä ole hänen seurassaan oikein koskaan osannut, voinut olla oma itseni (kuka se sitten onkaan, mutta aina on ollut tunne, että esitän jotain, mitä en oikeasti todellakaan ole). Ja nyt juuri, viisi minuuttia sitten, pukkasi viestin: "Miten olis lounastreffit tänään? Esim. klo 12 [ruokalassa]?" Mitä, jos pokkana vastaisin: "Ou nou, tänään on just se päivä viikosta, kun en syö".

Pian pitää joutua viimeiselle Huru-ukon tunnille. Toivottavasti tentti ei ole siirretty täksi päiväksi. Muuten olen in todella deep sh*tissä. En varmaankaan saa tentistä paljoa enää pelastettua, mutta kesätentti taitaa olla heti seuraavana päivänä kuin suomen kielen. Sinnehän mä hyökkään. Uusinnat kunniaan.

Miksei elämää voi uusia?

Paitsi ettei nukuta. Väsyttää, muttei nukuta. Alkaako päivällä kittaamani kahvi vaikuttaa vasta nyt? Horrostinkin pienen hetken, mutta uinailuni katkaisi puhelinsoitto: ei ainakaan tänä kesänä toimistohommiin. Tietysti taas kauan puhelun loputtua mieleeni tuli, että olisin voinut ihan pokkana, aivan muina miehinä, noin ohimennen kysäistä, mistä jäi kiinni, mikä ratkaisi asian, mitkä olivat valintakriteerit tällä kertaa. Toisaalta hyvä etten hokannut; jos olisi tullut jotakin edes vähänkin negatiivista, olisin parkunut koko illan, eikä mistään olisi tullut mitään.

Toisaalta mistään ei kuitenkaan tullut mitään - en taaskaan tiedä, mihin aika riensi ja katosi. Mitään en saanut aikaan. Tai juu: kommentin erääseen blogiin, jopa kahteen kertaan, kun kone ekalla kerralla herjasi jollain error-viestillä. Pompin pitkin ja poikin bittiviidakossa, sinne on aivan liian helppo kadota pitkiksi ajoiksi.

Kello oli aamulla soimassa ajoissa. Ajatuksenani, aikomuksenani oli vielä kertailla englantia, kaikkia niitä epäselviä kohtia, joita kynä sauhuten alleviivailin eilen junassa. Yea right. Torkutin kelloa ja kerkesinpä laittaa sen uudestaan soimaankin. Lopulta heräsin kymmenen minuuttia ennen kuin pitäisi jo joutua. Melkein pystylähtö: ei kahvia, ensimmäisenä käteen/silmiin osuvat vaatteet päälle, kamat pikapikaa kasaan, vesipullo ja keltainen karvapenaali reppuun ja sit läks.

Matka koululle kesti hiukan vajaa puoli tuntia. Kirjoitin kaksi koetta ("koetta"), joista toinen oli eräs aiempi ei-niin-hyvin-mennyt tuntikuulustelu ja toinen itse loppukoe. Aikaa näihin kahteen meni kaksikymmentä minuuttia. Ikinä en varmaan ole lähtenyt tentistä niin pian, silloinkin kun jättää tyhjän paperin, pitää siellä istua se puolituntinen, jonka jälkeen mattimyöhäisiä ei enää päästetä sisään. Olin kovasti tyytyväinen itseeni, kun olin eilen junassa tajunnut kerrata vanhat tuntikuulustelut ja korjata väärät vastaukseni.

Lähtiessäni opettaja kysyi, aionko pitää käsille menneen esitelmäni uudestaan. Sanoin vielä miettiväni ja ilmoittavani tänään myöhemmin. En oikeastaan edes miettinyt sitä, pyörittelin vain asiaa päässäni kuten joskus "däng-däng", lihasta löytynyttä jännettä suussani. Puolisen tuntia sitten meilasin opettajalle, etten pidä presentaatiotani uudestaan. Se esseekin pitäisi sutaista, ja lukea huru-ukon tenttiin, joka on perjantaina. Kesääni taitaa sisältyä varsin monta uusintaa. Oma vika.

Kotimatkalla haahuilin pirsmassa vaikka kuinka ja kauan. Siellä oli vähän ihmisiä ja näin ollen hyvä vaellella ja katsella ja vertailla ja miettiä. Ostin kesäliinan pöydälle ja kaksi "tosi söpöä" tablettia. Ja vaikka mitä muuta tarpeellista tavaraa. Mitä sillä rahalla siellä pankissa tekee? Toisaalta on kiva katsella isoja lukuja tiliotteessa, mutta se ilahduttaa vain sen verran (miten sanotaan suomeksi "men det gläder bara så mycket"?). Toisaalta on kivempi tehdä sillä rahalla kämpästä viihtyisämpi ja olosta mukavampi. Tehdä elämästä hauskempi eikä aina vain kituuttaa.

Ensi viikolla merelle hankkimaan "sitä-mikä-ei-tee-onnelliseksi-mutta-helpottaa-elämää". Sieltä lähtiessäni toissa kesänä lauleskelin "vem åker hem idag, det är lilla jag... aldrig mer tillbaks". Never say never. Ei muuta kuin mainetta puolustamaan, ehkä jopa laajentamaan. EI HELVETISSÄ. Ollaan ihan nätisti. Kerkeisköhän itsetuntoa vahvistaa edes yhden ylöspäin? Sitä mitä luultavimmin tarvitsen, etten aina ajautuisi, joutuisi, hakeutuisi noloihin, kummallisiin, hankaliin tilanteisiin. Miksen usko olevani hyvä, arvokas ihminen, ansaitsevani kunnioitusta, hyvää kohtelua, tasapainoisen, onnellisen ihmissuhteen? Sillä TIEDÄNHÄN. Tiedän varsin hyvin. Ongelma on uskonpuute.

ES: jos saan esittää toivomuksen, lisätä listalle ---. Kiitos.

Käsille meni sekin esitys. Kaksi vaihtoehtoa: ottaa hylsy ja katsoa, miten se vaikuttaa kokonaisarvosanaan tai pitää esitys uudestaan. Nolottaa. Eilinen oli jo tarpeeksi nöyryyttävä - ja vielä uudestaan puhumaan samasta asiasta samoille ihmisille. Ellen keksi jotain Todella Hienoa uutta asiaa (epäilen).

Mitä pidemmälle menee, sitä enemmän tuntuu, ettei missään ole mitään järkeä, eikä elämässä oikein mitään tarkoitustakaan. Synnytään, eletään, kuollaan. Sama kai se on, missä tahdissa tuon kaiken tekee. Jos kokee, ettei elämässä ole enää mitään nähtävää ja koettavaa, voi kai lähteä. Niin kuin mistä tahansa tilaisuudesta, josta henki on kadonnut, jonka tunnelma lässähtänyt.

Move it along, nothing to see here.

Miksi kaikki pitää aina jättää viime tippaan? Miksei tehtäviä voi aloittaa yhtään aiemmin kuin iltaa ennen määräaikaa?

Tässä tapauksessa aloittamista tosin rajoitti aiheen puuttuminen. Toisaalta valitsin sitten sen tutun, turvallisen vaihtoehdon, jota viimeiseen asti koitin välttää, mutta kuinkas kävikään. Eli olisin voinut sittenkin aloittaa jo kauan sitten, tehdä työni huolella ja tänään enää hioa viimeisiä särmiä. Sen sijaan viettänen puoli yötä esitelmäni parissa ja, kuten tavallista, improvisoin ainakin puolet. Ehkä hieno PowerPoint-slide show'ni pelastaa edes jotakin.

Huomenna pitäisi tulla ainakin osa I vapun palkasta. Meinaavatkohan ihan todella maksaa yhden päivän palkan vasta ensi kuussa? Hulluja nuo ahvenanmaalaiset. Minkäköhänlaisen sopimuksen ja kenenköhän kanssa tekisin saadakseni jotakin muuta kesätyötä kuin toisten sotkujen siivoamista? Ei työtä ilman kokemusta - eikä kokemusta ilman työtä. Ympäri käydään, yhteen tullaan. Nyt auttaisi todella tuntea ihmisiä oikeissa paikoissa. Tuntuu varsin epätoivoiselta.

Ja takaisin PowerPointin pariin.

Wszystko będzie dobrze. No ja też myslę. Ennemmin tai myöhemmin. (Mukavaa olisi tietysti se "ennemmin"!)

Voin olla tyytyväinen tähän päivään. Aamulla nukuin "pitkään", en edes torkuttanut kelloa (kännyä), vaan heti ensi vinkaisulla kokonaan hiljaiseksi. Tietenkään en heti noussut, ja silmät lopullisesti avatessani oikein jännitti kääntää pää katsomaan kelloa. 7:31 taisi olla. Aikaisemmin kuin kertaakaan tällä viikolla! Ja silti sanoin nukkuneeni pitkään: en siis siirtänyt ruhoani torkkumaan keittiön sohvalle, vaan vällyn alla somasti uinailin piiitkään... Unet taisivat taas olla takaraivon tyhjennystä, sikäli kun muistan, kuten muutenkin tällä viikolla on ollut.

Erilaiseksi tämän keskiviikon tekee koulu: Lustigin ylimääräinen luento, puolan tentti, seminaari. Yleensä olen tuurilla saattanut herätä katsomaan Beverly Hillsiä, ja sen jälkeenkin vielä kääntänyt kylkeä. Etenkin, jos ei ole ollut seminaaria, on koko päivä mennyt "kotona työskennellessä". Työskentelyä Bridget Jonesin malliin, jonka työtehtäviin kuului muun muassa kynsien lakkaus ja päikkärit.

Aamun tunnilla pysyin hyvin hereillä, aihe ja opettaja olivat varsin kiinnostavia ("jotain se selitti X-bareista ja konstituenteista..."), ja pitääkin muistaa mennä kysymään, mitkä ne hänen mielestä hyvät tutkielman aiheet olivatkaan. Kaksi tuntia vapaata. Selailin laitoksemme graduja ja kertailin puolaa.

I Kasia to najwspanialsza lektorka ze wszystkich! Istuin huoneessansa ja kirjoitin koetta, ja eteen tuli teetä, sympatiaa ja suklaata. Tunnin tenttauksen jälkeinen tulos oli 3-. "Trzy minus, akceptujesz czy chcesz znowu napisać?" -Akceptuję! vastasin mieli keventyneenä.

Aihe, aineisto ja innoitus graduun sekä seminaariin. Siinä iltarukouksen aiheet, jotta koulu menisi entistä paremmin ja loppututkinto lähenisi. Kesätöitä, jotta elämä olisi helpompaa ja tulevaisuus valoisampi. Muuten on kaikki oikeastaan ihan jees.

"Open up your eyes, then you realize,
Here I stand with my everlasting love!
Need you by my side, there's no need to hide,
Never be denied, everlasting love!
From the very start, open up your heart
Be a lasting part of everlasting love!
(You are my everlasting, you are my everlasting love)"

Kahlasin (tähän asti jaetun, 24-sivuisen) punaisen kompendiumin läpi, alleviivailin ahkerasti vaaleanpunaisella kynällä. Kielitiede on kuin onkin varsin mielenkiintoista. En voi olla ajattelematta olevani elämässäni "vähä myähässä" (se ei kuiteskaa o myähästä ny!), mutta pätevän tuntuu kuitenkin vanha viisaus kaikella on aikansa.

Ja kelataan hieman takaisin.
Harmittaa, etten aikaisemmin mennyt niille pelkäämilleni pakollisille kursseille; innostus olisi syttynyt jo aikaa sitten, ja mitä kaikkea olisinkaan jo saanut aikaan! Mutta olisinko kuitenkaan vielä silloin ollut valmis, olisinko ymmärtänyt mitään vai olisiko kaikki ollut yhtä "ihanaa" kuin opiskeluja aloitellessani? Ehkä vasta nyt saan siitä irti jotakin, ehdottomasti enemmän kuin silloin, luultavasti en vielä kuitenkaan aivan kaikkea.

Kielitiede on kuin matematiikkaa: X -> V Y Z. Kaiken ihanan teorian lisäksi on se vielä ihanampi käytäntö: kieli, kielen käyttösäännöt, tilanteet, tilannesidonnaisuus, tulkinnat, ... "What not", kuten X*) nykyään tapaa useasti sanoa (nykyään: viisi vuotta kului peruskurssin osien I ja II suorittamisen välillä. Suuri osa vitseistä piti paikkansa, kirjaimellisesti, mutta onneksi jotain uuttakin oli tarttunut matkan varrella mukaan).

----
*) Henkilöterminologiaa pitää vielä miettiä ja senkin jälkeen varmasti hioa. Mystisen (?) X:n paikalle tulossa oikeallisempi R-uttryck. Så fort jag bara hinner. Jag lovar!

Edelleen tappelen sen puolesta, että 'absoluuttinen superlatiivi' on lukion äidinkielen opettajani sanoin "irrallinen superlatiivi". *Absoluuttinen, lat. absolutus = irrotettu: ehdoton, rajoittamaton, riippumaton; puhdas; täydellinen. Vastakohta: relatiivinen.* Uusi sivistyssanakirja, Otava 2000.

Sanojahan voi tulkita niin monella eri tavalla kuin on kuulevia korvia ja puhuvia suita (niin ja tietysti ajattelevia aivoja). Eli kaikki nuo määritelmät voi johtaa mitä erilaisimpiin johtopäätöksiin. Tuossa edeltävässä lauseessa en ole varma superlatiivin absoluuttisuudesta, sillä se tavallaan ei ollut ehdoton vaan riippuvainen edellisestä lauseesta, ehtona siis ne monet korvat ja suut. Mutta jos superlatiivia käyttäisi sellaisessa kontekstissa, että se ei viittaisi mihinkään tekstissä välittömästi esiintyvään, se täyttäneisi absolutiuden, irrallisuuden ehdot.

Eihän tuo mikään täydellinen puolustuspuhe ole, vähän pitää vielä perehtyä asioihin.
Pitänee "oikeesti" alkaa kielitieteilijäksi; voi runnoa läpi omia käsityksiään maailmasta ja sen menosta, tapella ja puolustaa. Aika ärsyttävää se tosin on. En taitaisi jaksaa kun mielestäni ihmiset on joskus niin tyhmiä niin päivänselvissä asioissa. Niin ja pitäisi lukea VIELÄ enemmän ja opiskella ja kirjottaa ja tenttiä. Ei kiitos. Not my cup of tea.