Guernica

Jäin miettimään tukiverkkoasiaa, josta puhuin erään kuorokaverin kanssa. Ja siitä ajatus karkasi ihmissuhteisiin
yleensä. Varmaankin siksi, kun suurin osa ajastani kuluu ei suinkaan opiskeluun tai muuhun järkevään ('järkevään'), vaan ihmissuhteiden pohtimiseen. Ovathan ne toki tärkeä osa elämää, ja korostuvat etenkin silloin, kun niissä jokin mättää, tai jopa puuttuu kokonaan.

Mietinnöissäni olen tullut siihen tulokseen, että olisi hyvä, jos tukiverkko koostuisi muistakin kuin sukulaisista. On aina mukavaa, kun joku velvoitukseton osoittaa kiintymyksensä. Tarkoitan, vanhempien odotetaan välittävän lapsistaan
(ja lasten vanhemmistaan), aina ei toki näin ole, valitettavasti, mutta useimmiten kyllä.

Eikö vanhemman rakkaus lapseensa ole pyyteetöntä, omaa lastaan rakastaa, vaikka tämä tekisi mitä kauheuksia. Siksi on tärkeää, että ystäväpiiriin, tukiverkkoon kuuluisi joku "ulkopuolinen", joku, jota mikään ei velvoita pitämään minusta, joka ihan siitä kuuluisasta vapaasta tahdostaan haluaa olla juuri minun ystäväni. On suuri onni, jos löytää jonkun, joka hyväksyy minut juuri tällaisena kuin olen, tykkää tuomitsematta, rakastaa ehdoitta puutteineni
päivineen.

Tukiverkon luominen ei ole kovin helppoa. Ehkä toisille helpompaa kuin toisille, ja ne, jotka sitä kipeimmin tarvitsisivat, eivät sitä välttämättä osaa rakentaa. Täällä tuulen pieksemässä rannikkokaupungissa olen huomannut piireihin pääsemisen olevan suht vaikeaa. Kaikki se puhe [kaupunkilaisten] sisäänpäinlämpiävyydestä ei siis ole ihan puuta heinää! Mutta sitten kun pääsee sisälle, on sisällä. Perustan kantani kokemuksiini paljasjalkaisista
kirkkokuorolaisista!

Jos on yhtään niin synkkyyteen taipuvainen kuin minä, on ihmissuhteiden muodostaminen ja ennen kaikkea niiden ylläpitäminen vaikeaa. Välillä on niin vaikea uskoa, miksi joku välittäisi juuri minusta. Juuri sinä pimeimpänä
hetkenä ei puhelinmuistiosta tahdo löytyä yhtäkään numeroa, johon soittaa. Ja jos jollekulle uskaltautuu soittamaan, ei välttämättä saakaan puhuttua siitä mieltä painavasta asiasta. On niin vaikeaa tunnustaa olevansa heikko ja onneton
ja tarvitsevansa apua. Aivan yhtä vaikea on asia toisinpäin: on kovin vaikea suhtautua onnettomaan ihmiseen. Ei tiedä, mitä sanoisi tai miten päin olisi, kun joku vyöryttää tuskaansa sanoin ja joskus jopa kyynelin. Suurien tunteiden
edessä pieni ihminen tuntee itsensä aika voimattomaksi.

Kontaktit ovat kuitenkin tärkeitä. Vaikka yksinolo on välillä ihan terveellistä ja perusteltua, jopa suotavaa, voi liika yksinäisyys tehdä hulluksi. Ja fyysisen kontaktin, kosketuksen puute voi tuottaa jos jonkinlaisia oireita.
Ystävyyssuhteilla pärjää aika pitkälle, mutta kun ei kavereitakaan jaksa eikä viitsi kaulailla ihan rajattomasti, niin välillä on varsin vakava vierihoidonpuutostila. Kosketuksen puute voi tehdä fyysisesti sairaaksi,
sanottiin joskus jossain, enkä sitä yhtään epäile.

Ajatukset poukkoilevat kuin hirvenvasa. Keskittymiskyky ei ole parhaimmillaan.

Töissä oli... mielenkiintoista, sanotaan näin diplomaattisesti. Halusin vaihtelua, ja sitä sain. Nyt on sitten maistettu ravintola-alaa. Työ sinänsä ihan mukavaa, mutta työhön perehdytys ei, kuten perehdyttäjäkään, ollut kovin perusteellinen. Suuren osan ajasta palloilin ympäri salia kuin orpo piru, mitä toiset eivät varmaankaan katsoneet kovin hyvällä. Minkäs teet, jos ei ole plokattavaa.

Petausta ja vaatevarastoa ehti tulla monta kertaa ikävä. Mitäs niistä asiakkaista, mutta ne työtoverit...

En ole aivan elementissäni. Toiset saattavat mennä ihan pokkana kysymään, joko vielä puolillaan olevan lasin saa viedä. Syöminen on henkilökohtainen, herkkä asia, joka ihmisten tulisi antaa tehdä rauhassa. (Nuo adjektiivit eivät täysin kuvaa ajatustani, mutten osaa sitä juuri nyt muuten kuvailla.) Olen liian arka tuohon työhön, ainakin vielä, kun rutiini puuttuu. Kuvittelen koko ajan muiden katsovan työskentelyäni ja ajattelevan, ettei "tosta uudesta muijasta oo mihinkään". Väistelen muita, kun he painavat eteenpäin höyryjyrän lailla, olen kiltti, haluan miellyttää ja kaipaan päänsilittelyä, kehuja onnistuneesta työstä, kannustusta epäonnistuessani.

Miksen uskalla vaatia tilaa, huomiota, kunnioitusta, arvostusta? Olen iloinen, jos niitä saan, mutten ala vaatia, jos ei niitä tipu. Terapeutille töitä. Mistäköhän kaupasta sais ostettua lisää- SIIS mistäköhän kaupasta sais ostaa itsetunnon kun multa tuntuu kokonaan puuttuvan.

Kaikki vähänkin negatiiviset tapahtumat ruokkivat "tästä-mitään-tuu"-asennettani, ja etenkin ensimmäisen illan ja ensimmäisen aamun jälkeen harkitsin vakavasti jonkin muun työn hakemista. Mistä tulikin mieleeni, että sini-keltaiselle laivalle pitää muistaa ilmoittaa, etten aio tulla sinne. En keksi siitä paikasta muuta plussaa kuin slabi ja ryyppäys: slabin saa jo heti ensimmäisenä päivänä, ja koska yöt ollaan satamassa, siellä voi juhlia vapaammin kuin tällä risteilijällä.

Katselin työtovereitani, ja ajattelin, jos tällaiset ihmiset hakeutuvat ravintola-alalle, se ei todellakaan ole minun alani. Samoin kuin opettajankoulutuksen soveltuvuuskokeessa: jos sellaiset ihmiset soveltuvat opettajiksi, jään mielelläni pois siitä ryhmästä. Enkä taida hankkia lapsiakaan, kun tiedän, millaiset ihmiset heitä opettaisivat.

Elämäntehtäväni tuntuu hahmottuvan poissulkemisen avulla: en saa suoraa vastausta siihen, mikä olen, mitä osaan parhaiten, mitä haluan, vaan pikku hiljaa asioita karsiutuu: tätä en halua, tähän en pysty, tähän minusta ei ikinä ole.

Näin viime yönä unta, että asunnossani oli muurahaisten lisäksi joitain kummallisia matoja. Yököttävää. Tapoin niitä salaisella kemiallisella aseellani, joka sai vipeltävät madot hyytymään, mutta aina niitä tuli jostakin lisää. En halua mennä kotiin katsomaan, millaisia ötinkäisiä sinne mahdollisesti on poissaoloni aikana pönkinyt.

Odotan into piukassa Nasun soittoa. Kunhan hän vain ensin saa hoidettua kaikki asiansa töiden jälkeen. Jotain pitää saada aikaan ennen sitä, että voin hyvällä omallatunnolla sanoa saaneeni jotain aikaan tänään; eilen niin mainostin, että pitää herätä aikaisin kirjoittamaan... Nyt töpinäksi!

Enon 44-vuotispäivä.

Yllättävän hiljaista, kun Farsan on työpaikan retkellä Tukholmassa. Jostain syystä on alkanut soitella mulle lähes päivittäin kertoakseen paaston jälkeisestä elämästä ja pienistä arjen tapahtumista. Tiistaina sattui vähän isompi yllätys: eräs hänen työkaverinsa, jonka minäkin tunsin, kuoli sunnuntaina saamaansa aivoverenvuotoon. Rauha hänen sielulleen ja lohdutus perheelleen.

En olisi vielä valmis luopumaan vanhemmistani, en edes isovanhemmistani. Mutta aina ei voi valita, eivätkä kaikki asiat ole meidän ihmisten päätettävissämme, vaikka jonkin verran voimmekin vaikuttaa elämäntavoillamme. Mutta koskaan ei tiedä. "En tiedä milloin hetki koittaa / Sen tietää Isä yksin vain / Jos taipaleeni tääl' on lyhyt tai / Viipyä saan matkallain" (Bachin kantaatista, jonka numeroa en nyt juuri muista).

Tänään aloin miettiä taannoista kahdentoista tunnin paastoani. Ei se loppujen lopuksi niin ihmeellinen tai kauhea asia olekaan. Negatiivisen kuvan ja tunteen paastosta luo käskeminen: joku käskee minun olla kaksitoista tuntia, puoli vuorokautta ravinnotta. Aika tuntuu hirvittävän pitkältä, varsinkin kun sitä oikein mielessään kierittelee ja pyörittelee.

Ja kuitenkin joskus vapaaehtoisesti, ihan huomaamatta on jopa kauemmin ilman ruokaa. Eikä se tunnu ollenkaan niin kamalalta, kuin tietoinen ravinnotta olo. Tosin tällaisissa tilanteissa nauttinee kyllä kahvia pysyäkseen virkeänä, ja vettäkin kulunee jonkin verran.

Paaston lisäksi tuli mieleen jokapäiväisempiä asioita. Asioita, joita pitäisi näppäimistö sauhuten kirjoittaa, asioita, jotka pitäisi saattaa päätökseen, ja ne asiat, jotka vielä ovat ajatuksen tasolla, aloittamatta. Millä ihmeellä selviydyn kaikesta, miten kerkeän kaiken, kuinka voisin käyttää aikani tehokkaimmin ja ennen kaikkea - mistä itsekuria tähän kaikkeen täytymiseen ja tekemiseen?! Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikeilla. Ajattelin sijoittaa tämän lauseen, elämäntotuuteni, graduni nimilehdelle.

Yhtenä päivänä mietin, mikä erottaa minut Sinkkuelämän Samanthasta. Itsetunto, omanarvontunto, itsensä rakastaminen. Hän käyttäytyy niin, koska tuntee itsensä, tietää, mistä pitää, mitä haluaa ja mistä sen saa. Minä taas tiedän, mistä pidän ja mistä sitä saa - mutten tiedä, mitä haluan enkä tunne itseäni, ainakaan niin hyvin. Etsin oikeastaan jotakin aivan muuta, mutten sitä koskaan löydä ja päädyn milloin minnekin.

Pitäisi osata, uskaltaa arvostaa itseään niin, ettei hyväksyisi mitä tahansa ikään kuin korvikkeeksi, kun ei löydä etsimäänsä. Luottaa siihen, että minullekin on varattu jotakin hyvää, mitä kannattaa odottaa, jotakin, mikä annetaan sopivana, Juuri Oikeana Hetkenä. Toisinaan se, luottaminen, on varsin helppoa, toisinaan niin kovin vaikeaa.

"I want to live,
I want to give
I've been a miner
for a heart of gold.
It's these expressions
I never give
That keep me searching
for a heart of gold
And I'm getting old."

Neil Young: Heart of Gold

Tänään tapahtui vaikka mitä ennen kuin päivän oli edes puolessa. "Eikä siinä vielä kaikki", paljon pitäisi vielä tapahtua - loihtia englannin kirjoitus II: arvostella jokin kirja, lehti, elokuva, joka liittyy pääaineeseeni.

Unohdin täysin englannin tunnilla kirjoitettavan kirjoitustehtävän, ja taas sutaisin esseeni ilman sanakirjaa. Muuten meni hyvin, mutten keksinyt kuin yhteen yhteyteen synonyymin sanalle 'thing', ja opettaja minua siitä rokottaneekin kommentein "overused". Minulle pääasia oli kuitenkin saada kokoon 250-sanainen essee, kun aihevaihtoehdot olivat paavin valta, tasa-arvo ja yliopiston lukukausimaksut. Päädyin kirjoittamaan tasa-arvosta. Eräs naistutkija oli esittänyt, että sukupuolten välisen tasa-arvon edistämiseksi joko miesten asevelvollisuus poistettaisiin tai naisille määrättäisiin pakollinen siviilipalvelus. Aihe, josta minulla EI ole sen kummempaa mielipidettä, mutta johon pystyn keksimään, riivatun lahjani ansiosta, argumentteja puolesta ja vastaan, sekä hieman epäsuorasti asiaan liiittyviä mutta kuitenkin asiallisia kommentteja.

Ajatuksiani ei hidastanut edes eilisiltana aloitettu kahdentoista tunnin paasto, jonka tämänpäiväinen näytteenotto vaati. Tyrnitutkimus päättyi osaltani tähän, enää ei tarvitse mietiskellä, otinko jo tyrnit tänään vai en. Loppukesästä meidät koekaniinit kutsutaan kuulemaan tutkimustuloksia. Saamme myös omien verikokeidemme tulokset, muun muassa kolesteroliarvot, joita minulta ei vielä olekaan tutkittu. Ei sillä, että olisin huolissani, mutta kun lähisukulaiseni mainittuja arvojaan koittavat alentaa, niin onhan se hyvä tietää, josko taipumukset ovat periytyneet.

Metabolia toimi, vaikka paasto oli täyspaasto: ei saanut edes vettä juoda pahimpaan nälkään ja janoon. Astuessani ulos loosista huomasin lavuaarin reunalla kirjan. Ajattelin jonkun jättäneen sen siihen. Mentyäni lähemmäs huomasin siinä olevan lapun "I'm FREE!" Voiko olla... On se! Löysin ensimmäisen Bookcrossing-kirjani - ihan ilman metsästystä! Kirja on Lagerlöfin Gösta Berlings saga, josta olen kyllä kuullut, mutten ole vielä lukenut (hyi hyi, paha opiskelija!).

Ilmoitin Bookcrossingin www-sivuilla löytäneeni kirjan ja aikovani lukea sen. Luettuani päästän sen takaisin luonnolliseen elinympäristöönsä, kirmaamaan vapaana, odottamaan löytäjää, tuomaan iloa jollekulle toiselle.

"Elämä on sellainen miksi sen teemme". Silmiini sattui uudemman kerran ote Ellinooran kirjasta. Tätä olen useasti miettinyt: missä määrin elämänsä kulkuun todella voi vaikuttaa?

Elämäni on juuri sellainen, millaiseksi sen itse teen. Sanotaan, että kaikki on itsestä kiinni: vain minä olen vastuussa omasta onnestani. Hyvinä päivinä allekirjoitan tämän täysin. Mikään ei tunnu luonollisemmalta kuin se, että minä itse säätelen tunteitani ja ajatuksiani; minä valitsen mielialani ja mielentilani, ei kukaan muu. Hyvinä päivinä on helppo olla onnellinen, iloinen, jopa vilpittömästi toisen puolestakin.

Huonoina päivinä en ole ollenkaan varma vaikutusvallastani: puheet oman elämänsä herruudesta ovat suuresti liioiteltuja, olo on voimaton enkä koe voivani vaikuttaa mihinkään. Asiat vain tapahtuvat, aika lipuu ohi, katson elämääni kuin elokuvaa valkokankaalla.

Kaikkiin tapahtumiin, edes niihin, jotka sattuvat omalle kohdalle, ei aina voi vaikuttaa. Ensireaktiokin saattaa olla varsin voimakas. Tärkeintä lienee, miten tilanteeseen sopeutuu, miten toimii uusissa olosuhteissa, miten lopulta suhtautuu siihen kaikkeen.

"Katso tarkkaan pimeyttä. Ei kestä kauankaan ennen kuin näet valon."

-Anthony de Mello, intialainen jesuiitta.

Kun meidät heitetään pimeyteen, olemme aluksi sokeita. Kestää hetki tottua uuteen ympäristöön, uusiin olosuhteisiin. Pikku hiljaa alamme erottaa muotoja, tunnistaa hahmoja. Ennen pitkää jostakin viriää, aivan hiljaa, lähes huomaamatta - valonsäde.

Sunnuntait on just parhaita! Virallinen lököilypäivä: voi nukkua pitkään, maata ja katsella telkkarista kaikki mahdolliset hömppäsarjat, ei tarvitse välittää töistä, koulusta, mistään... Ainoastaan siitä, että voi hyvin ja tuntuu hyvältä. Ahdettuani napaan suklaakakkua ja sipsejä ei kyllä tuntunut kovin hyvältä, mutta vatsanpurut menivät onneksi ohi, ja pystyy taas ajattelemaan.

Päivä on ollut täydellisen tuottamaton koulun suhteen, jos suunnittelemista ei lasketa: katselin kalenteriani ja mentaalista tehtävälistaani ja kauhistelin, mitä kaikkea taas pitääkään tehdä ja kuinka aika ikinä riittää kaikkeen. Ei auta: on riitettävä. Olen tosin huomannut, että saan parhaiten aikaan juuri kiireessä takarajan lähestyessä. Jos käytössäni on paljon aikaa, se kuluu iloisesti kaikkeen mahdolliseen muuhun, enkä tartu toimeen ennen kuin on ehdottoman pakko. Mistä johtuukaan, "olis totisesti kaaosteoreetikolle töitä".

Näin varsin kummallisia unia, muun muassa inhoamistani ötököistä, kärpäsistä, toukista. Unikirjasta luin niiden tarkoittavan ei-toivottua raskautta tai hermostollisia sairauksia. Hartiahermot ovat kyllä jumissa: lääkäriin pitäisi mennä, mutta Wałęsan sanoin "wiem, że muszę, ale nie chcę" [tiedän, että pitäisi, mutta en halua]. Uniini tuli myös Kasia: kahteen eri uneen, kahdessa eri muodossa.

Kasiaan viittasin eräässä aiemmassa viestissäni "Ihanana Ihmisenä". Hän on aina iloinen, hyvällä tuulella, hymyilee aina. Ja jos hänellä joskus onkin huono päivä, hän ei anna sen näkyä. Hän saa minut iloiseksi hymyllään, sanoillaan, käytöksellään, olemuksellaan. Mietin, miten tällaiselle ihmiselle kertoisi hänen minuun tekemästään vaikutuksesta. Onko se edes tärkeää? Jossain määrin mielestäni kyllä. Vieläkin, kaikesta huolimatta kannan mielessäni Aira Hakalan muistoa: "Positiiviset tunteet saa aina näyttää!"

Tulin tulokseen, että paras kiitos tällaisille ihmisille on elokuvan sanoin antaa hyvän kiertää. Ei hukuttaa heitä hyvyyteen tai lahjoihin, vaan antaa eteenpäin. Antaa pyyteettömästi ilman erottelua. Mikä ei aina ole niin helppoa; tuomitseminen on paljon luonnollisempi reaktio kuin hyväksyminen. Vaikka kuinka yrittäisi, ei aina osaa eikä jaksa olla iloinen, avoin suvaitsevainen. Olemmehan vain ihmisiä, meistä jokainen. Tärkeintä on kuitenkin yrittää koko sydämellään.

"Ole hyvä ja hellä, pidä kiinni äläkä koskaan päästä irti. Kiitä ja rakasta lisää."

Lienee paikallaan pohtia ja täsmentää "kirjan" tarkoitusta, merkitystä, sisältöä.

Päiväkirjaperiaatteeni mukaisesti puhun asioista niiden oikeilla nimillä. Ihmisistä pääsääntöisesti en, tietyin ehdoin kyllä.

On tärkeää puhua asioista niin kuin ne todellisuudessa ovat. En näe mitään syytä kaunisteluun: miksi kirjoittaa, jos ei pysty kohtaamaan todellisuutta, vaan pitää valehdella itselleen. Tapahtumien kaunistelu päiväkirjan kirjoituksessa ei palvele tarkoitusta, ellei tarkoitus sitten ole oppia liukaskieliseksi valehtelijaksi, totuuden kiertäjäksi, pinnan siloittelijaksi. Osaan jo, häpeän myöntää, valehdella tarpeen tullen ("me ollaan vaan kavereita", "sori, mulla on nyt vähän kiire", "mä teen sen huomenna") niin itselleni kuin muille.

Paljastuksia, juoruja, herjauksia on turha etsiä.
Sitä vastoin kirjoituksiani voisi kuvailla seuraavasti: subjektiivisia kertomuksia, mielipiteitä, kenties kritiikkiä, pohdintaa, siteerauksia. Ja kuten kunnon humanisti aina, sitaatit olen totta kai merkinnyt niin, että etsivä voi halutessaan kaivaa alkuperäistekstit kivuttomasti esiin.

Kommentteja otan mielelläni vastaan, ja niihin pätevät samat säännöt kuin omiin kirjoituksiinikin.

...En uskoa tahtoisi taikaan, josta muistuttaa vain joku yö"

Kevät: valoa, lämpöä. Tai, kuten tässä päivänä parina, miinusasteita, räntää, pipo ja lapaset. Samalla kun valon lisääntyminen, päivien piteneminen ilahduttaa, se tuo myös haikeutta. Kevääseen liittyy aina luopuminen. Helpoimpia keväät taisivat olla ala-asteella: tiesi aina, mitä kesän jälkeen seurasi. Kuudennella tosin tiesi, ettei palaisi enää samaan kouluun, vaan aamuisin pitäisi tästä lähtien muistaa kääntyä alamäen jälkeen oikealle, sinisen koulun pihaan. Mutta ei huolta, koulu jatkuisi kuitenkin yhtä sujuvasti. Kolme vuotta ilman huolta.

Kunnes taas koitti luopumisen hetki, eikä jatkosta ollut varmuutta. Jo silloin osoitin "entäs jos" -ajattelun oireita, ja tein suunnitelman siltä varalta, etteivät akatemian ovet aukenisikaan. Heinäkuu toi helpotuksen: Faijan kanssa korkattiin Moët & Chandon, vai olisiko ollut "vain" Gula Änkan, kun yhteishaun tulokset julkistettiin.

Tänä keväänä päättyy kuudes opiskeluvuoteni. Hitaasti mutta varmasti on opintoviikkoja kertynyt niin, että taas olisi hyvä tehdä suunnitelmia. Tällä kertaa ei "entäs jos" vaan "sitten kun". Ja minua pelottaa.

On otettava kiinni pienistä hyvistä hetkistä. Suklaamuffinssit, tiukka halaus, viistovaloinen iltapäivä huhtikuussa. Levy, jonka pitkästä aikaa kaivaa stereoihin. Nupit kaakkoon, kuten Faijalta jo Atsipoppaa! kuunnellessani opin.

Pian voinkin suoda itselleni sen, mistä aamulla kielioppitunnilla unelmoin: käperryn peiton alle Kettu kainalossa, olen, odotan, tunnustelen ja annan unen tulla.

"Dobranoc, pchły na noc, karaluchy pod poduchy, a szczypawki do zabawki."

En ole varma, en tiedä, mikä armolahjani on. Elämän tarkoitus on joogan mukaan oppia ja oppia rakastamaan. Muun muassa Roihun sanoin elämä itse on elämän tarkoitus. Onko se silloin itsetarkoitus? Ovatko itsetarkoitukset hyviä, tarpeellisia, vai kenties jotain, mikä laiskuuttaan on jätetty määrittelemättä ja tarvitsisi pikaisesti redefinioida? Vai viittaako "elämä itse" kaikkeen siihen, mitä ihminen elämässään kokee, kuka mitäkin?

Positiiviset tunteet ilmenevät mitä erilaisimpina fyysisinä tuntemuksina. Kaikille yhteistä on ehkä suuri voiman tunne, se, mitä pakahtumiseksikin kutsutaan. Voisi Karvisen sanoin uida Ahvenanmaalle. (Tosin hän oli ennen tätä lohkaisua nauttinut melkoisen määrän kahvia, mikä oli syy innostukseen.) Joskus on "ihan pakko" vähän itkeä; kyynelet vain vierähtävät hiljaa, vaivihkaa, lupaa kysymättä. Joskus hyvinkin suuri ilo näkyy ulospäin kovin pienesti. Ei tarvitse nauraa ääneen, ei itkeä, ei kuuluttaa iloaan maailmalle. Tunne sisällä on lämmin, mukava, pehmeä, ja se välittyy ihmisestä ehkä pienenä hymynä huulilla, keveinä askelina, silminä, jotka uskaltavat katsoa.

Tällainen ilo on arvokasta. Ei vain itselle, mutta myös toiselle: miten paljon Yksi Ainoa Katse Juuri Oikealla Hetkellä saattaakaan merkitä. Ellinoora kirjoitti päiväkirjassaan ihmisen muistavan "Katseen, joka ei säikähdä kohtaamista". Tämä on totta: mieleeni on jäänyt joitakin tällaisia kohtaamisia. Vielä vuosien jälkeen saatan muistaa mitä sinisimmät silmät, jotka katsoivat suoraan Minuun, ja sisälleni levisi kutkuttava rauha.

"Hiljaisen toiveen ylöspäin kohotan: Siunattu rauha peittäköön maailman."

Nuoren seurakunnan Veisukirja 23