Guernica

kysymys. Tässä piiiiitkä vastaus.

Kesällä 2003 olin ensimmäistä kertaa laivalla töissä. Vaikka työ oli rankkaa ja suurin osa ihmisistä varsin... erikoisia, lähimmät työkaverit oli todella mukavia ja tekivät työpaikasta siedettävän. Palkka oli hyvä, kuten silloiset luontaisedutkin, ja ne sekä pitkät vapaat houkuttelivat laivalle vielä uudestaan. Yksi hyttärikollegoistani oli kiinnostunut muista laivan töistä ja muistaakseni pänttäsi perämiehen opintojen pääsykokeisiin. Seuraavana kesänä hän tekikin töitä jungmannina, ja jotenkin - luultavasti perämiesopintopuheiden takia - ajattelin senkin vaativan jonkinlaista pätevyyttä - eli ei mun saavutettavissa. Laivalla oli pari naispuolistakin matruusia, ja heidän työnsä vaikutti PALJON kiinnostavammalta kuin vessojen kuuraus.

En sitten koskaan näitä kiinnostavampia töitä sen kummemmin jahdannut vaan tyydyin kohtalooni kuuraajana ja petaajana. Miehen myötä aukeni kuitenkin ihan uusi maailma. Kuljin omien töideni jälkeen hänen perässään kuin pieni koira ja "splitsasin" köysiä, "mönjasin" kansia, sudin maalia seiniin. Selvisi myös, ettei jungmanni mitään kokemusta tarvitse. Jos olisin ajoissa osannut ottaa asioista selvää, olisin voinut saada ihan toisenlaisia kesätöitä ja kokemuksia - ja ehkä tutustunut mieheenkin vähän aikaisemmin.

Hursomhaver, toissa vuonna tein yhden passin hyttärinä ja päätin, ettei enää ikinä. Jotain muuta pitäisi keksiä. Ravintolapuoli, jota myös yhden kesän ja vähän seuraavana talvena kokeilin, ei sekään oikein ollut mun alaa. Laivalle kuitenkin halusin, nyt entistä enemmän, kun seurustelin merimiehen kanssa. Olisi oikea unelma päästä samoihin töihin miehen kanssa - tehdä jotain, mistä tykkää jonkun kanssa, josta tykkää. Sitä sitten mietin ja pohdin. Alan alin koulutus olisi matruusi. Pääsin mietinnöissäni jopa niin pitkälle, että tilasin kahden merimieskoulun brosyyrit. Paha vain, että molemmat koulut on Ahvenanmaalla. Sinne sitten pitäis muuttaa pariksi vuodeksi.

Aikani esitteitä ja hakupapereita pyörittelin - ja lopulta heitin ne roskiin. Täällä kaupungissa olisi mahdollista opiskella "vahtiperämieheksi" ( = vakthavande styrman) tai kapteeniksi. Ensinmainittu kestää kolme vuotta. Jos, JOS valmistuttuani saisin töitä miehen laivalta, ehtisimme tehdä yhdessä töitä vuoden ennen hänen eläkkeellejäämistään. Ja kaikki ne pakolliset harjoittelujaksot, jotka olisin jossain kaukana. No, sittenpä saisi mies vuorostaan kokea, mitä on olla yksin kotona laivaleskenä. Ai niin, sitä kauan kaivattua koiraakaan emme voisi vielä hankkia, etenkin jos olisimme samaan aikaan molemmat poissa.

Siinä vaiheessa elämää ja ihmettelyä olisi myös pitänyt päättää, alanko oikeasti opiskella merenkulkua ja jos, niin teenkö ensin nykyiset opintoni valmiiksi vai keskeytänkö ne. No, nyt olen jo niin pitkällä, että olisi todella typerää heittää kaikki se uurastus hukkaan. Toisaalta jos todella haluan alalle, ei mikään (teko)syy saisi sitä estää. Parempi vielä miettiä asiaa toisenkin kerran. Mutta kyllä kirpaisee nähdä ihmisiä, jotka ovat aikoinaan tehneet samoja paskaduuneja kuin minä, ja nyt heillä on uusi uljas ura edessään - mieheni työkavereina. Asiaa ei auta, että he ovat nuoria (joidenkin mielestä varmaan kauniitakin) naisia.

Summa summarum
Tämänhetkiset opiskelut estää hakemasta uutta opiskelupaikkaa. Muutto (Ahvenanmaalle!!!) pois omasta, uudesta, yhteisestä kodista epäilyttää. Työllistyminen olisi lähestulkoon takuuvarmaa, mutta pääsisinkö kuitenkaan miehen laivalle? Niin ja riittäisikö todistukset ja arvosanat, mitä kaikkea, kuinka paljon vaaditaan, läpäisisinkö soveltuvuuskokeen?
Kuten sanottu, jokin ratkaisu asiaan on. Pitää vain keksiä se. Sitä odotellessa...

[Mistä tuli mieleeni Papin vitsi tänään, "Jeesus on vastaus."
"-Mikä on kysymys?" Hyvä, että sen loma loppu. Eihän tätä itsesääliä olis enää jaksanut.]

meni viime viikko ihan pelastusarmeijalle, ja sitä pienen pientä ohuen ohutta kirjaakin on niin pirun vaikee lukea. Ei siitä gradusta kolmessa kuukaudessa mitään tuu. En vaan pysty tarttumaan toimeen.

Ai niin, happy birthday to me! Vuoden vanhempi - eikä yhtään viisaampi. Olin miehen luona laivalla synttäriä viettämässä, ja sekös oli BIG mistake. Näin taas niin monta ihmistä, jotka elää elämää, jota mä haluaisin elää. Noin työn puolesta ainakin. Visiitti ei myöskään tehny hyvää mun - näköjään parantumattomalle - mustasukkaisuudelle. Kaikki pienetkin epäjohdonmukaisuudet miehen puheissa saa mut todella epäileväiseks. Ja jos ei kerran mitään oo tekeillä, olis kai kaiken voinu alunperinkin kertoa ihan suoraan ja vapaasti. Vai? Ja mies on huuli pyöreenä, vaikka ite just vähän aikaa sitten niin kovasti suuttu mulle kun en jotain pientä yksityiskohtaa kertonu muun tarinan mukana. On tää avioliitto niin... ihmeellistä. Oikeestaan haluisin taas olla yksin. Ihan samanlaista säätöä tää on kun aiemmatkin sotkuiset ihmissuhteet. Yksinkin taidan olla melkein yhtä paljon.

olla TOTTA.
Sinne meni pitkä litania pyhää vihaa ja pieniä perkeleitä. No, tänään ei sit avauduta. Ihan hyvä, kait?

av skärmrage. AAARGH!!! Datoreländet, fanstyg, djävulens maskin =/

Asensin uudelle (kaks kuukautta vajaa vuoden vanha...) koneelle digikameran kuvaohjelman siirtääkseni VIHDOIN kaikki kuvat vanhan kameran vanhalta kortilta koneelle ja sieltä levylle ja sitä ennen käsitelläkseni, etenkin häämatkakuvat, suht koht näteiksi ja viimeisimmät suoriksi. Kamerasta meinaan näyttö kämähti, meni vinoon. Niin että kaikki kuvatkin on sitten otettu vinoon - paitsi ne harvat, jotka auringonpaisteessa otettu mikä-sen-nimi-on "analogista" etsintä käyttäen. Eihän siitä matkasta oo vasta kuin kohta neljä kuukautta. No, sain vihdoin urakan päätökseen, ja kun piti retusoituja otoksia levylle polttamani - "Sätt in skiva i enhet E:" "Formateringen ej slutförd". No burning today. Tanan Keleen kone, jossa Windowsin vikatikki Vista. Teki NIIIN mieli pahoinpidellä konetta oikein urakalla, mut eihän se mitään auttais. Odotan, että mies tulee kotiin ja otan sen mukaan, ison, vihasen, tatuoidun körilään "nu, jävlar!" ja eikun pikavauhtia kone ostopaikkaan ja toimenpiteitä vaatimaan. Eihän tästä muuten mitään tule, menee koko polttavan aseman idea ihan hukkaan. Eikä koneen muistikaan rajaton oo.

Asiasta ihan toiseen, tein eilen suunnitelman. Laskin viikot ja piirustin ne hienonhienoon muistiinpanovihkooni, jotta voisin seurata aikaa ja kirjata tehtäviä sekä niiden edistymistä graduasiassa. Tosin luistin ohjelmasta jo heti tänään, kun en noussut ylös kello kahdeksan soittamaan ytsille ja varaamaan aikaa hammaslääkäriin ja heti sen jälkeen aloittanut päivääni. Nukuin iloisesti puolillepäivin, enkä oo tikkua pahemmin ristiin pannut. Hyvin Tärkeetä Kirjaa kuitenkin selailin, koitin, josko muinoin yläasteella opetettu SSMK sittenkin toimis. Tosin gradua varten ei tarvii (kuulemma) lukea niin kuin tenttiin, joten ehkä se on sitten paremminkin SS-menetelmä. Silmäilin eilen Graduoppaan loppuun, enkä voi muuta sanoa kuin äiti auta. Täydellistä ajan haaskausta sen kirjan lukeminen. En ymmärtäny varmaan puoltakaan koko opuksesta. Voiskohan sen kierrättää jollekulle sukulaiselle/tutulle vaikka joululahjaks? Herääkin kysymys (mitä lukiossa äikänmaikka opetti ettei ikinä tee), onkohan akateeminen opiskelu ihan mun alaa?! Sitähän oon koko yheksän vuotta epäilly. No, kohta "ohi on" ja voin keksiä uusia uria. Mitä nekin sitten olis... Joka tapauksessa jotain hyvin käytännönläheistä.

Onhan päivä vielä huomennakin... Josko huomisen tavoite olisi syventyä Tärkeeseen Kirjaan, saada se luettua ennen Tärkeitä Telkkariohjelmia (Salariuusinnat - pinsamt, jag vet), jotta pääsis hommissa eteenpäin. Miehen työssäolon takia "tyhjää" aikaa on enemmän kuin laki sallis, se pitäis tietty käyttää työntekoon, mutta jotenkin yöt kuluu Frendejä tuijottaessa lopulta niihin nukahtaen ja puol päivää sitten nukkuessa. Kun mikään ei pakota ylös, en nouse. Voi itku. Mistä mulle elämä - ja itsekuri?

Hursomhaver, syksyntuntuiset sateet piiskaa ikkunaa, tuuli paukuttaa kattopeltejä - äkkiä peiton alle, jotta edes osa suunnitelmista (ei se telkkariosuus!) tulis toteutettua. Natti natti, sov så gotti!

Isukki päätti koukata jatseilta kotiin tätä kautta! Jee! Syynä tais olla myös sopimattomat juna-aikataulut - oh well, pääasia että tulee ja mä saan seuraa ja se saa ihan henk. koht. onnitella kandidaattitytärtään. Juu, sain paperit juhannusta seuraavalla viikolla, nyt oon sit kandidat i humanistiska vetenskaper. Hyvä minä!

Jotkut tekee lapsia. Jotkut tekee itsemurhan. Mitä mä teen? En lapsia ainakaan. Seksi ei kiinnosta, ja mikä pahempaa, se sattuu. Kohta kaks vuotta kestäneellä mahakivulla lienee osuutta asiaan. Mutta meenkö lääkäriin ja otan siitä selvää? En. En ainakaan mee enää ytsille, etenkään sille idioottigynekologille. Itkin suihkussa niin että kuorintavoidetta meni silmiin. Se ei tuntunu miltään. Päässä ja rinnassa on iso tuska, mut sekään ei oikein tunnu. Ei satu. Ahistaa vaan. Suihkussa itkiessäni mietin soittavani jollekin. Mut kenelle? Isi on jatseilla on-off-naisensa kanssa. Äiti? Elämäni rakkaus, entinen kuoronjohtaja ja piano-ope? Kaverini Koo, joka lienee miehensä kanssa kesämökillä/anoppilassa? Mies? Mies, jonka just sain takasin, joutui uudestaan töihin, vapaallaan, uutta laivaa opettelemaan. Saatanan Silja. Sikamaisen aikasin satamaan sit vaan. Kun hän sinne sitten pääsi, änkyttää yliperämies ”oho sori, ei sun olis tarttenu olla täällä ku vasta tunnin päästä, mä taisin unohtaa soittaa ja kertoa”. Förbannade plattpanna.

Yleensä vaikka olisin kuinka aallonpohjassa ja tuntuu, etten tästä enää tokene, on jossain pohjalla (!) kuitenkin usko ja luottamus parempaan. Tää tuntuu erilaiselta. Lohduttomalta. Äiti soitti. Puhuttiin – tai se puhu – melkein tunti. Onnistu ainakin hetken skingra tankarna. Mut niin se sit taas vajoo, ajatus. Ja itkettää. Vem skall trösta Snorkfröken?

Päivän pysäyttäjä. Itku pääsi lukiessa.

ja rintaan pistää. Eilen illalla (okei, yöllä) en  meinannut saada unta, kun pyörittelin mielessäni huomista fysioterapiaa ja laskua siitä ilosta. Sain viiden kerran lähetteen, kun niska meni täysin jumiin. Itse asiassa yksi kerta oli tilanteen kartoitusta, yksi kotiohjeiden antamista ja kolme varsinaista hoitokertaa. Lähetteen mukaan. Terapeutti on mua kuitenkin joka kerralla vaivannut kuin taikinaa - ja varmaan laskuttaakin sen mukaan. Mitä kela ei tietenkään korvaa, vaan ainoastaan sen lähetteen mukaan kolme hoito- ja kaksi neuvontakertaa. Kyselin kaverilta, mitäköhän homma mahtaa maksaa, äiti sanoin about 40-50e, mutta kaverini, joka on asioinut samassa putiikissa, tiesi kertoa tarkemmin - 75e /kerta. Eli suurin piirtein laskemani kolmensadan sijaan 375e. Josta kela korvaa hyttysen pierun verran, jos oikein laskin esimerkin mukaan, korvaukseni on 7,47e/kerta, yhteensä 37,35e. Ei jumalauta. Ei ihme, että ahistaa. Toivottavasti kaveri olis väärässä. Lisäks vituttaa joka kuukaus maksaa yhä enemmän tästä prkleen asunnosta, jossa ei saa nauttia oman kodin rauhasta ja hiljaisuudesta, kun naapurit möykkää. Sen lisäks joka kuukaus menee yhtiövastike, josta osa isännöitsijälle, jonka luulisi tekevän jotain palkkansa eteen. Mut ei. Eikä siinä vielä kaikki - maksamme täyden vesimaksun, vaikkei mies sitä oo käyttämässä kuin neljätoista vuorokautta kuukaudesta. Epistä. On tää elämä niin vaikeeta. Aikuisena olo on aikas tylsää.

testailemaan, kun linkkejä seuraillessani eksyin blogiin, jossa myös oli urakalla testailtu. Jäljellä vielä Ammatinvalintatesti, Deadline ja ÄO-testi. Deadlinen oon myös tehnyt aiemmin, mutta nyt on elintavat muuttuneet (lähinnä liikunnan osalta) niin, etten yhtään ihmettelis noutajan tulevan aiemmin. Mistä puheen ollen, sain taas muistutuksen lääkärien välinpitämättömyydestä. Alkoi sunnuntaina pistää rintaa, kattelin sitä vielä maanantaina ja tiistaina soitin ytsille. "Ai semmosta vaivaa. Jaa. No tässä olis kyllä tänään peruutusaika..." Ja niin menin. Se oli se sama akka, joka vatsakipua valittaessani käski ottaa rennosti, välttää kahvia, ja "jos se vielä joululoman jälkeen vaivaa niin katotaan sitten jos tehtäis ultraääni" (tämä tapahtui marraskuun alussa). Koitin tällä kertaa kysellä masennuksesta ja masennuslääkkeistä, mutta rouva lääkäri antoi vain ympäripyöreitä vastauksia eikä vaikuttanut ollenkaan empaattiselta. Heti mun lähdettyä se alko naputella konettaan, ihan varmaan se kirjotti jotain tyyliin "nuori, hieman hysteerinen mutta muuten täysin terve nainen, taipumusta hypokondrisuuteen". Kaks kärpästä, ajattelin, ja varasin ajan hammaslääkärillekin. Tänään sitten lampsin sinne, olin hyvissä ajoin odottamassa vuoroani, istuin ja jännitin. Jännitystä ei lieventänyt se, että edellinen asiakas tuli ulos varsin kärsivän näköisenä poskeaan pidellen. Mun käynti oli onneks kivuton, suu auki, katotaas vähän, joo kyl se viisaudenhammas pitäis poistaa, varaa aika kirurgin konsultaatioon, kiitos hei. Se tekis sit neljäviiskyt. Kiitos. Asiasta viidenteen, vähänkö mua v*tuttaa Facebook. Aina kun mä kirjaudun sisään, räiskähtää heti silmille sata miljoonaa juttua, mitä mun eno on tehny eri naisille tai ne on tehny sille. Säädin asetukset "show less", mut silti joka kerta nään kuinka se on pussannu sitä sinne ja tätä tänne, antanu niille kaiken maailman fluffyja ja mitä kaikkee. Muutenkin koko naamakirja ärsyttää, kaikilla on miljoona ystävää ja sivu täys mitä ihmeellisimpiä applicationeja. Oon jo pari kertaa laittanu itteni "tauolle", mutta uteliaisuus on pakottanu takasin. Pitäisköhän poistaa kaikki ystävät ja panna profiili hyllylle? Voinhan kiduttaa itteäni vanhaan tapaan Koulukavereissa. Pappi on lomalla suurin piirtein synttäreihini asti. Yksin pitäis pärjätä vielä viis viikkoa. Tänään sataa. Sopii hyvin tunnelmaan. Väsyttää. En haluis tehä yhtään mitään. Onneks ei enää tarviikaan. Olis jo ens keskiviikko niin mies tulis kotiin - voitais olla yhessä tekemättä mitään. Mut oltais kuitenkin yhdessä.

Mikä johtuu siitä, etten kerinnyt kahvia keittämään ennen fysioterapeutille menoa, koska en jaksanut herätä ajoissa, kun alakerran IDIOOTIT taas melusivat kello kahteen yöllä.

Alan pikku hiljaa ymmärtää kaiken maailman koulusurmaajia. En toki hyväksy heidän tekojaan, mutta ainakin luulen ymmärtäväni heidän mielenliikkeitään ainakin pienen piirun verran. Onhan ne tarinat tapahtuneista ihan kauheaa luettavaa, mutta kuitenkin tuntuu, että näihin veritekoihin ryhtyneet nuoret olisivat tarvinneet terapiaa ajoissa, det vill säga paljon paljon aiemmin. Mutta ehkä varoitusmerkkejä ei huomattu ajoissa. Enkä todellakaan samaistu heihin, en näe itseäni minään ”yli-ihmisenä”, jolla olisi valta raivata heikot tieltään pois. Elämä ei ole mun käsissä, ei edes tämä oma pieni elämäni.

Ei ole helppoa elää nykypäivän maailmassa, jossa (lähes) kaikki ajattelevat vain itseään ja toisten huomioon ottaminen vaikuttaa olevan täysin unohtunut taito. Ympärillä pyörii yhä enemmän ihmisiä, joiden sanavarastoon ’kiitos’ tai ’anteeksi’ eivät ole koskaan kuuluneetkaan. Kaikki voi olla niin pienestä kiinni, etenkin jos masennus on vaivannut jo pitkään, eikä kukaan lähellä tunnista oireita ja auta hankkimaan apua. Etenkin yön pimeinä tunteina maailma on paha paikka, joka ei ainakaan lähiaikoina ole paremmaksi muuttumassa. Jos aina ikuisesti tuntee olevansa väliinputoaja, ei tulevaisuus kovin valoisana loista, ja ”huomenna kaikki on paremmin” -lohduttelut tuntuvat lähinnä huonolta vitsiltä.

On varsin helppoa tuntea itsensä paremmaksi, kun ihmiset niin lähellä kuin kaukana tuntuvat olevan täysiä idiootteja – kaikki räkivät ja roskaavat pissikset (Spes Patriae? Voi apua), keski-ikäinen, KESKELLÄ kävelytietä pyöräilevä täti, joka pakottaa jalankulkijat väistämään (ootpas sä iso ja ruma, et taida olla enää kakstoistavuotias – whatever, mä en sua väistä), ahkerasti autoileva, jätteitään kierrättämätön, ikuista kulutusjuhlaa viettävä Amerikan kansa (pakko ostaa ostaa ostaa, vaikka sitten luotolla, ja sinne ostoksille ajetaan totta kai autolla, vaikka ostari olis ihan vieressä. Ai mikä Kioton sopimus???).

Toisaalta ainakin yllämainittuihin liittyi mm. masennusta, masennuslääkkeitä ja luultavasti jonkinasteisia persoonallisuushäiriöitäkin, eivätkä sellaiset ihmiset täyttäisi näiden itsemäärittelemiensä ”luonnonvalitsijoiden” kriteereitä – miten he siis, objektiivisesti tarkasteltuina, voivat asettua ylijumalan ja hallitsijan asemaan ja luulla olevansa muita parempia?

Kyä se vaan niin on, että maailma on aika kauhee paikka. Kaikilla on kuitenkin yhtälainen oikeus olla olemassa, myös niillä idiooteilla. Toivottavasti empatia, käytöstavat ja toisista välittäminen tulis muotiin. Ihan pian, pliis. Ja sillä välin ei kaveria jätetä, eiks je.