Guernica

Vihaan opiskelua. Vihaan yliopistoa. Vihaan tenttejä, pänttäämistä, uppsatseja. Vihaan pakollisia kursseja, joiden sisältö, tavoitteet ja kirjallisuus ovat täyttä hepreaa.

Vihaan unettomia öitä, joina viimeisenkin toivon unesta vie stressi pommiin nukkumisesta.

Vihaan taloani ja sen kolisevaa ulko-ovea. Vihaan sitä, että olen ainoa yksineläjä tässä talossa.

Vihaan miehiä, jotka ovat kyllästyneitä kurjaan elämäänsä ja liittoihinsa, mutteivät uskalla tehdä asialle mitään.

Vihaan sitä, ettei elämälläni ole suuntaa eikä minulla selkärankaa, itsekuria, uskallusta.

Perkele.

Prkleen Pelle Svanslös.
Perkeleen Puolalainen.
Perkeleen Hiljainen Taiteilija.

Saatana noita miehiä. En jaksa enää, en halua enää. Ei kiinnosta enää. Koittakaa vaan ottaa yhteyttä, mä en enää vastaa.

Taas tuntui kuin tulisin hulluksi. Kulkiessani korttelini ympäri huusin - onneksi vielä vain mielessäni - ES:lle "ota se pois" tarkoittaen sitä, mikä saa minut painamaan itseni maan rakoon, ajattelemaan olevani muita ihmisiä huonompi, alempiarvoisempi. Teki mieli työntää pää lumihankeen.

Huomenna on jumppa-/yliopistokaverini tupaantuliaset. Kutsun saadessani joskus ennen joulua olin ihan innoissani "kivakiva, juhlat, uusia ihmisiä, jeejee". Nyt pelottaa niin perkeleesti. Miten osaan olla tuntemattomien ihmisten seurassa? Miten osaan olla niin, että tekisin hyvän vaikutuksen, että minut hyväksyttäisiin, että minusta pidettäisiin? Tuparilahjanikin on varmasti ihan typerä ja pieni ja säälittävä.

AARGH. Just shoot me. Niin kaunis mutta niin luonnevikainen. Jos olisin hevonen, minut olisi jo lopetettu.

Kuka olen?
Mitä haluan?
Missä olen hyvä?
Mikä on kutsumukseni?
Mihin kannattaa panostaa?
Mitkä ovat vahvuuteni?
Miten saisin ne selville?
Mikä on elämäntehtäväni?
Mistä tietää, milloin luovuttaa, lakata yrittämästä ja etsiä uusi suunta? Kuinka alun perin löytää se ensimmäinenkin?

12-vuotias tyttö 25-vuotiaan naisen kuoressa. Ei hyvä. Niin paljon joskus aikanaan jäänyt kesken. Miten saattaa kaikki nyt loppuun, jotta voisi jatkaa elämäänsä edes jotenkuten sujuvasti.

Missä kohtaa väsytys muuttuu unettomuudeksi?
Missä kohtaa hyvänolontunne ja ihastus muuttuu itseinhoksi ja itsetuhoksi?
EI TÄSTÄ TULE MITÄÄN.
Ei elämästäni eikä Pelle Svanslösistä.
Ei myöskään Hiljaisesta Taiteilijasta, Koirapojasta, -- kuka vielä. Tulisiko Nasusta? Hän ei tuo kukkia, hänellä ei ole sellaisia 'muuveja', mutta kiltti se on kuin mikä, hyväntahtoinen, lempeä. Välittävä.

Ei, mielestäni, tämä elämä ole niin hienoa kuin mitä mainostetaan. Olen nähnyt jo tarpeeksi. Aika mennä.

 

Enkä kuitenkaan mene minnekään. En tiedä, mitä tekisin.
Mun elämä. Miten siitä tuli --- tällaista.

Kellon näyttäessä 4:41 päätin lopettaa pyörimisen ja alkaa uuden päivän. Voiko sanoa olevansa aamuvirkku, jos ei koskaan nukahtanutkaan. Päivisin ei ole mitään tekemistä, mikä pakottaisi nousemaan ajoissa ylös ja raahautumaan ulos pienestä yksiöstäni. Iltaisin en saa unta, kun parhaassa tapauksessa olen horrostellut pitkin päivää. Yöt kuluvat ajatusten poukkoilua seuratessa ja sydämenlyöntejä laskiessa. Miksi se lyökin niin nopeasti, ei sellaisessa tilassa voikaan nukahtaa, turha toivo.

Huomasin juuri, ettei lehti ole vielä tullut. Onkohan jakaja vaihtanut reittiä vai Mummi suivaantunut yhteydenottamattomuuteeni ja jättänyt laskun maksamatta. Tekisikö hän niin? Voisi vaikka tehdäkin.

En halua soittaa heille. Puhe kääntyisi kuitenkin kouluun ja kursseihin ja lopputyöhön - eikä minulla ole mitään kerrottavaa. Välillä hävettää itseänikin. Kuinka voin vain olla tekemättä mitään? Opiskelu ahdistaa. Ne viimeiset kurssit ahdistavat. Lopputyö ahdistaa. Tulevaisuus - aivan, ahdistaa. Kaikki tuo ahdistus lamaannuttaa minut, en saa tehtyä edes mitään todella tärkeitä asioita (visiitti verovirastoon, muutoslomake opintotukisetätädille). Työnnän epämiellyttävät asiat jonnekin kauas, josta ne aina sopivina hetkinä pulpahtavat tietoisuuteeni. Esimerkiksi punaviinin kyllästäminä viikonloppuiltoina. Unettomina öinä kellon ollessa jo niin paljon, että on paras lopettaa pyöriminen ja kiroileminen ja keittää kahvit.

Kai se päiväkin jossain vaiheessa valkenee.

Miten tästä tuli tällaista? Eihän sen näin pitänyt mennä.

En enää tunnista itseäni siinä henkilössä, joka itseään minuksi kutsuu, asuu kodissani ja elää elämääni. Tämä laiska paska ei ole minä. Tämä kuin sänkyynsä halvaantunut vetelys ei ole minä. Miten näin kävi? Miten tähän tultiin? Milloin jätin kaiken minulle tärkeän, kadotin kaiken minulle rakkaan, unohdin unelmani - jos minulla niitä koskaan olikaan?

Olen hukassa, eksyksissä, solmussa, sotkussa, sekaisin. Aiemmin kirjoitin itsensä pettämisestä. Olen kaunistellut totuutta, jättänyt kertomatta asioita, pettänyt itseäni ja muita. Haluan säästää kakkuni ja syödä sen. Haluan uutta, jännittävää ja kiinnostavaa luopumatta kuitenkaan vanhasta, tutusta ja turvallisesta. Hinta vain alkaa käydä liian korkeaksi. Kuinkakohan kauan minulla on varaa maksaa. Ja vaikka kuinka maksaisin niin saankohan silti mätkyjä myöhemmin.

Tiedän aivan tasan tarkkaan, mitä minun tulisi tehdä, enkä siltikään tiedä, mitä tekisin. 

Hukassa itseltäni. Ei paikkaa maailmassa, ei tavoitteita, ei ihanteita, ei päämäärää, jota kohti pyrkiä. Tai ihanteita ehkä, mutten pysty elämään niiden mukaisesti.

Tuntuisi paljon hyväksyttävämmältä lykätä määräaikoja ja jättää tekemättä asioita, jos olisi jokin pätevä syy: mies, perhe, harrastuksia - ELÄMÄ. Minulla ei vielä(kään) ole mitään näistä. Nämä ajatukset juontuvat eräästä blogista, johon puolestaan eksyin jostakin toisesta blogista.

Yhtälainen, pidempikin lista tekemättömiä asioita. Vaan haittaa aika paljon. Niin monta kertaa olen itselleni tolkuttanut tulleeni tähän kaupunkiin opiskelemaan: miksen siis keskity siihen täysillä? Ei sitä kuitenkaan jaksa. Elämässä pitää olla muutakin. Pitäisi. Mutta kun minulla ei ole. Enkä oikein jaksa opiskellakaan, se yksinään ei riitä elämän sisällöksi. Vituttaa kun ei ole mitään muuta ja opiskelu sujuu yhä huonommin. Mikä puolestaan lisää vitutusta, enkä jaksa (viitsi, halua) enää tehdä yhtään mitään. Noidankehä on valmis.

Miksi päätösten teko on niin kovin vaikeaa? Pahinta, mitä voisi tapahtua, olisi väärä päätös, jonka senkin seuraukset varmaankin olisivat korjattavissa.

Tietäisinpä, kuka olen, mitä haluan, missä olen hyvä, mitkä ovat vahvuuteni, hyvät puoleni, elämäntehtäväni, paikkani maailmassa. Olisipa minulla parempi itsetunto, luottaisinpa itseeni enemmän, pitäisinpä itsestäni enemmän. Arvostaisinpa, kunnioittaisinpa, rakastaisinpa itseäni niin, etten antaisi toisten kohdella minua aivan miten tahansa. Uskaltaisinpa vaatia minulle kuuluvan tilani. Kunhan vain tietäisin paikkani maailmassa.

lukea ihmisten, kaiken maailman kanojen päiväkirjoja "perhiksessä".

Viime yönä eksyin ajattelemaan elämääni ja tulevaisuuttani. Tänäänkin niitä mietin, ja Nasullekin juttelin ollessamme kävelyllä jokivarrella. Minulla on uusi virsi, jota toistan, uusi levy, jota aina silloin tällöin (aika usein) pyöritän (terveisiä ES:lle). And it goes something like this:

Ennen olin vakaasti sitä mieltä, ettei suhde ikäiseeni voi onnistua. Puolustelin suhteitani vanhempiin miehiin sanoen olevani itse ihan hukassa, "niin mitä sitten kun on kaksi keskenkasvuista säheltämässä". Viimeksi keskustellessamme ES sanoi jotain, mikä pysäytti, toi hymyn huulilleni "niin mut noinhan se onkin": Ei voi hypätä kenenkään toisen elämään, yhteinen elämä pitää rakentaa itse, kahdestaan.

Pelottaa niin pirusti. Opinnot "lähes gradua vaille" valmiit. Mikä minusta tulee, mistä saan töitä, missä asun, ... Panika. Aina pitää olla suunnitelma. Nyt sitä ei ole, eikä edes voi tehdä. Ja olen aivan hermoraunio. Tieto käytännön asioista puuttuu. Mitä jos en saa töitä sitten kun viimeinenkin tukikuukausi on käytetty? Kuinka köyhä pitää olla saadakseen toimeentulotukea? Voinko kirjoittaa gradua ja käydä töissä, tai pitää peräti tauon ja vain tehdä töitä saadakseni rahaa ja silti asua tässä? Mikä on 'päätoiminen opiskelija'?

Aivan koko aikaa en toki stressaa hermoile panikoi. Mutta välillä se iskee suurena aaltona, enkä voi muuta kuin istua ja tuijottaa eteeni ja ehkä itkeä. Olisi edes jotain varmuutta. Olisi jotain, minkä takia tehdä asioita. Perhe, jonka takia joko lykätä opintoja tai kiireellä suorittaa kaikki puuttuva. Joku, jonka kanssa jakaa arki, huolet ja murheet mutta myös hyvät hetket. Tietäisinpä paikkani maailmassa, elämäntehtäväni, tuntisinpa itseni.



Run, bitch, RUN!!! Jostain syystä tunnen itseni maailman suurimmaksi epäonnistujaksi. Tai ehkä on joku, joka on tehnyt senkin minua paremmin. Aivan varmasti on.

Kaikki kaatuu päälle. Vielä vähän aikaa sitten kaikki oli oi niin hyvin. Ilmassa kevään enteet, gradun aihe kehittelyssä, tenttiinluku sujui...

Kevät on tulossa kyllä. Kesätöistä ei tietoakaan, opintotukea jäljellä kaksi kuukautta, gradun aihe hukassa, [kaupunki] maailman paskin paikka olla elää opiskella, tenttiinlukua lykkään niin myöhään, että voi "hyvällä" omallatunnolla järkeillä itelleen "ei kannata enää edes alottaa, mä meen sitte seuraavaan tenttiin". Bolognan takia haluaisin ja pitäiskin suorittaa kaikki roskakurssit pois roikkumasta.

Mutta kun ei jaksa ei huvita ei tee mieli EI PYSTY. Näytelmän sanoin pelko jäytää sielua. Tulevaisuus on niin epävarma, etten halua sitä ajatella, ja jos kuitenkin ajattelen, ahdistaa. Pelkkä tämä päiväkin ahdistaa. Aikaansaamattomuuden tunne on vallitseva, samoin mitättömyyden. Toisaalta haluan ihmisistä eroon, toisaalta suututtaa kun olen näkymätön. Oma vika, itsehän tänne halusin, kauas perheestä. Keskelle EI-MITÄÄN. Elämäni ainoa sisältö on opiskelu, mutta sitäkin on niin paljon, ettei siitä aina riitä. Vituttaa olla yksin kaukana kaikesta ja kaikista. Ei oo ketään kenen kanssa tehdä mitään. Eikä kyllä mitään tekemistäkään.
Mä en tiedä mitä mä teen.