Guernica

Mistä ei?!

Nukuttiin pitkään, sekä koira että minä. Aamulenkillä reenattiin, jotta pikku tolleri sais myös aivojumppaa ruumiillisen liikunnan lisäks. Kaikki meni TOSI hyvin, kunnes viimeisellä suoralla kodin jo häämöttäessä bongasin edellä tutun Keltaisen Noutajan (en oo ihan varma onko se kultsu vai flätti). Yhtään ei tekis mieli niiden kanssa alkaa paskaa puhua ja antaa niiden koiran astua ja höykyttää mun pikku kultaani. Näytti jo hyvältä, ne oli jo melkein ulkona puistosta - kunnes takavasemmalta tuli täysin odottamatta Musta Makkara (40-kiloinen vanha raihnas labbis). Sitä sitten KN jämähti tuijottamaan. Mä otin pikku kultani sivulle, ja se menikin tosi kauniisti. Aina siihen asti kunnes KN:n omistaja viis veisas muiden meiningeistä ja antoi flexin (amatööritalutin, pyh!) venyä. Mun paniikkireaktio on aina "pois ja äkkiä", ja siinä sitten usein, valitettavasti, kiskon pikku koira-kultaa pois - mut eiks se ahdistelija seuraa perässä, totta kai, niin pitkälle kuin flexi antaa myöden. Eniten ehkä vituttaa, etten saa suutani auki sanoakseni "älä päästä, meillä on harjotus menossa", vaan koitan paeta tilanteesta mahdollisimman nopeasti keinolla millä hyvänsä. Ja ketä siinä sattuu eniten? Pikku kultaa tietty kun mamma kiskoo remmistä. Yhyy :'( Pahinta tässä oli se, että ne sai parin sekunnin kontaktin, ja sehän on se paras palkinto molemmille (eikä todellakaan se hikinen Frolic taskun pohjalta). Voi kun osaisin olla märehtimättä, antaa tän mokan mennä ja tehdä seuraavalla kerralla oikein. Hah! Minä? The Queen of Obsessing. Guess again.

Nyt tekis hyvää kunnon primal scream. Mut en uskalla, mitä naapuritki ajattelis? Miksen uskalla ilmaista itseeni niinku rapussa nukkunu juoppo (kiitos, poliisit, kun olitte taas niiiin nopeita), jonka mielenilmaukseen heräsin kello vähän yli viis aamulla. "Vittusaatana vedän sua päin näköö" ja muuta örinää. Voiko ihanammin päivän enää alkaa?