Guernica

kuin maailman ihanin koira, joka makaa mun vieressä maha kohti taivasta kaikki tassut eri suuntaan harottaen ja on niin kovin tyytyväinen kun mamma rapsuttaa mahaa ja rintaa ja leukaa... Hetken ainakin. Mä olen niin onnellinen meidän pikku tolleripojasta. Se on maailman suloisin ja ihanin koirakulta. Mun elämä olis kovin paljon köyhempää ilman sitä. Etenkin näinä miehen työviikkoina. Seuraa, iloa, turvaa. Ihana pieni koira!

Miks aina MUN pitää hävetä, pyytää anteeks käytöstäni, olemassaoloani? Kuitenkin mua saa potkia, heitellä, piikitellä rangaista, syyllistää ihan miten päin vain. Ja sit ihmetellään, miksen arvosta itteeni, miks on huono itsetunto, miksen osaa olla omanikäisteni tai ylipäätään ihmisten kanssa. Niin se on aina ollu. Muut pääsee kuin koira veräjästä - mua rangaistaan eikä mun edes kannata valittaa koska eihän mulla mitään oikeuksia oo. Miks olis?
"Muuten voin oikein hyvin, kiitos kun et kysynyt."
Ja niin mä taas häpesin.
Mutta en enää. Oon surullinen ja vihainen. Ja tunnen itseni niin kovin mitättömäks. Onneks olkoon, tehtävä suoritettu.

joka aina soittaa huonoon aikaan ja vuodattaa noin tunnin yhdistyksestä, miehestä, miehen ongelmista - ja sama jälleen alusta. Enkä mä osaa sanoa "kiitti nyt riitti" vaan kiltisti ynähdän sopiviin väleihin "mm-mm" "aha" "joo-o" "niinpä". Ehkä mä en enää vastaa kun se soittaa. Tai jos mulla sattuu oleen tunti tyhjää aikaa ja halua sen monologille, sit ehkä. Onhan äitiä vähän sääli, mut silti, sama luuppi päivästä toiseen. Tee nyt jo päätös ja jätä se mies ja lakkaa valittamasta.

Niin se vaan menee. Jotkut ihmiset ovat hetken aikaa tärkeitä. Aikaa kuluu, etäisyyttä karttuu, välit viilenevät. Eikä niitä sitten enää pysty elvyttämään. Pitäisikö edes? Voi kun osaisin olla liikaa ajattelematta menneitä - ihmisiä, tapahtumia, paikkoja. Pakko vain uskoa. Ohi on.