Guernica

Mies tulee kotiin - HUOMENNA!!!
Tack, käre Gud, som hörde min stilla bön. Jag är så glad! Glad & lycklig!

Olen nuori. Äänestin.
Vaikka sopivaa ehdokasta ei ensin millään meinannut löytyä. Piti olla oikean värinen, oikea asenne, oikea perhetilanne. Ei millään ison perheen avopuolisolla tai yksinhuoltajaäidillä/-isällä oo aikaa missään Euroopassa heilua. Tai jollakulla muulla, jolla luottamustehtäviä on jo noin miljoona.

Niinpä sitten eri vaalikoneita klikkailin ja puolueiden kotisivuja tutkailin, ja löytyihän yksi varteenotettava vaihtoehto. En kyllä usko, että se pääsi leikkiin mukaan, mutta äänestinpä kuitenkin, ja vielä omantuntoni mukaisesti. Joku joskus sanoi, että jos ei äänestä niin ei saa valittaa. Sen logiikan mukaan olen siis lunastanut itselleni luvan valittaa. Sitä paitsi mun mielestä on hienoa äänestää. En oo vielä ihan niin kyyninen, että katsoisin äänestämisen olevan täysin turhaa. Vielä sen ympärillä leijuu illuusio demokratiasta ja asioihin vaikuttamisesta. Ja jos useampi ajattelis niin, saattaispa olla, että joitakin muutoksia tapahtuis. Niitä odotellessa.

Mies joutuu olemaan kauemmin töissä. Tiistaiaamun sijaan se tuleekin vasta perjantaina.
*liuta rumia sanoja*

Äiti ja sen mies oli käymässä. Miehestä ei niin väliä, mutta nyt on äitiä ikävä.

Oon alkanut inhota tätä taloa. Ja naapureita. Ja ihmisiä yleensä. Jos koiraa ei olis, en menis ulos ollenkaan ennen ens viikon perjantaita. Tekis mieli alkaa taas polttaa. Tekis mieli juoda suruun. Eihän se huolia poistais, säilöis vaan. Mut ainakin hetken tuntuis paremmalta.

Voi itku ja hammasten kiristys.

YHYY :'(

Mies on töissä. Tylsää olla yksin kotona. Onneks on koiruus, maailman söpöin sellainen, joka pitää huolta, että könyän aamuisin sängystä ylös, ulos ja lenkille. Muuten varmaan kipeyttäisin selkäni sängyssä tai sohvalla maaten koko pitkän päivän. Huoh. Vielä tämä päivä + 10 kokonaista, 11 yötä. Aika kuluu niin kovin hitaasti.

Sataa. Siinä on se hyvä puoli, että lähipuisto on tyhjä. Kaikki ärsyttävät lapset (eräs heitti koiraani kivellä viime lauantaina) ja piittaamattomat aikuiset (jotka lastensa nähden heittelevät roskia kaikkialle muualle kuin roskiksiin) ovat poissa, huraa! Juuri kaikkien näiden roskien, etenkin grillausjätösten takia en kuitenkaan uskalla pitää koiraa puistossa vapaana. Enkä metsästysvietin. Eilen se lähti jäniksenpoikasen, tänään onneks vain meinasi lähteä sorsien perään. Viime perjantaina se tuhos ensimmäisen kengän. Aika hyvin, ollaan yhdeksän kuukautta vältytty sellaisilta tuhoilta. Ikävä kyllä kenkä oli Amerikasta ostettu Puma, jota ei varmaan enää mistään saa. (Ainakaan täältä päin maailmaa. Netistä tilaamalla ehkä? Mutta eipä meillä just nyt ole sellaiseen varaa.) Onneks niitä voi kuitenkin vielä käyttää - pitkälahkeisten housujen kanssa. Onneksi myös saatiin se kiinni itse teossa ja päästiin rankaisemaan, niin ehkä se jatkossa jättää jalkineet rauhaan. Havainto: kuitenkin mä vielä koirastani kauhiasti tykkään, sehän on maailman suloisin pikku karvaotus. Luulin, ajattelin aina, etten kykenis enää mitään helliä tunteita tuntemaan tuollaisen tuhoamisen jälkeen, vaan vihaisin karvaturria koko sen loppuelämän. Nyt se on kuitenkin rangaistuksensa saanut, mies koitti ilmastointiteipillä kenkää kokoon kursia, elämä jatkui, asia loppuunkäsitelty.
Koira tuo kyllä kivasti jännitystä ja sisältöä elämään!