Guernica

Oikeesti.

Olis sitten jättäny menemättä koko kilpailuun. Kai se ties, mitä oli tekemässä, millaseen soppaan lusikkaansa tunki. Oon alusta asti inhonnu sitä. Räkänokka, huonosti käyttäytyvä nulikka, ei todellakaan idoliainesta.

Välillä on laivatöistä merimiesromantiikka kaukana. Kuten tänään: laivalla on meneillään jokin "sup-å-spy-kryssning", jonka jälkiä mies matruusikollegoineen saa siivota. Kahlasivat kuulemma nilkkojaan myöten tölkeissä ja pulloissa, ja lisäksi joku pikku vandaali on kulkenut vähän joka puolella töhrimässä seiniä hopeatussilla. Eikä omilta hyttisajoiltakaan ole kovin lämpimiä muistoja kaiken maailman samba- ja rock-risteilyistä, jolloin siivoaminen aloitettiin tunti normaalia aiemmin, ja parhaassa (pahimmassa) tapauksessa satamaan saavuttua sai pedata hyvin monen hytin kaikki neljä sänkyä uudelleen. Jippii.

Mutta jokin siinä kuitenkin kiehtoo. Ehkä se, kliseisesti, on se vapaus, on niin lähellä mutta kuitenkin kaukana, jossain määrin luonnon ja säiden armoilla, ainakin aluksi kokee paljon uutta, tapaa uusia ihmisiä, näkee uusia maisemia... Mutta mutta. Asioiden ollessa nykyisellä tolallaan en halua olla miehestä erossa yhtään enempää kuin on pakko. Kaksi viikkoa tuntuu välillä kidutukselta. Ensin on hirvittävä ikävä, sitten jotenkuten sopeudun, ja siinä vaiheessa mies tuleekin töistä ja alkaa uusi sopeutuminen, "iiik, mun keittiössä häärää joku mies - ai niin, MUN mies". Kamalaa tunnustaa, mutta olen tullut entistä tietoisemmaksi meidän ikäerosta. Miehen lähtökohta on koko ajan ollut "yhdessä vähintään viiskyt vuotta" (pilke silmäkulmassaan sen sanoessaan), mutten kuitenkaan halua hukata varsinkaan näitä "aktiivisia", hyviä, terveitä vuosia olemalla syystä tai toisesta "särbo".

Kunpa osaisin huolehtia siitä, mikä kulloinkin on tärkeää ja antaa tulevaisuuden näyttää tullessaan antamatta kuitenkaan kohtalon liikaa määrätä tyyliin "se tapahtuu, mikä on tarkoitettu". Kuten esimerkiksi oikeesti tehdä itsestäni vihdoinkin maisteri, tai todellakin miettiä jokin toinen vaihtoehto ja rohkeasti keskeyttää opinnot.

kahdessa viikossa kerkeekään tapahtua. Suurin tapahtuma on perheenlisäys - pitkän pohdinnan jälkeen päätettiin ottaa koira. Pieni punainen pallero muuttaa meille ensi viikon lopulla. Ollaan tärkeimmät jo hankittu (ruoka, ruoka- ja vesikuppi, huopa, pyyhkeitä, pienen pieni kaulapanta ja miehen itse tekemä talutin!) sekä "koirasuojattu" kotiamme naskalinteräviltä hampailta mutta myös hänen omaksi turvakseen.

Hienonhieno suunnitelma on hienonhienossa vihossa ja odottaa merkintöjä. Toisin sanoen opiskelujen (tai gradun) eteen eteen en ole muuta tehnyt kuin ilmoittautunut läsnäolevaksi ja hakenut uuden tarran opiskelijakorttiin. Maksoin koko lukuvuoden, eli armonaikaa on ensi kesään asti.

Pidimme tänäkin vuonna yhteiset synttärit, vaikka viime vuonna päätimme, ettei ikinä enää. Nyt päätettiin ihan tosissaan, ettei ikinä enää. Vieraat vähät välittivät ilmoitetusta ajasta ja kutsutuista henkilöistä - "aikaisintaan kahdelta" oli yksille noin kello puoli viisi ja kutsutut kaksi vierasta tuplaantuivat jossain vaiheessa neljäksi. Eikä ketään olisi voinut vähempää kiinnostaa, kun rakas mieheni ilmoitti minun valmistuneen kandidaatiksi. Lopputulos: suunnitellun perhejuhlan sijaan pidimme "virallisen osuuden" ja sen päätyttyä vain lähimmille "jatkot", joissa korkkasimme kuohuviinin ja skoolasimme saavuttamalleni välietapille. Eikä siis enää mitään suuria juhlia. Ainakaan vähään aikaan.

kysymys. Tässä piiiiitkä vastaus.

Kesällä 2003 olin ensimmäistä kertaa laivalla töissä. Vaikka työ oli rankkaa ja suurin osa ihmisistä varsin... erikoisia, lähimmät työkaverit oli todella mukavia ja tekivät työpaikasta siedettävän. Palkka oli hyvä, kuten silloiset luontaisedutkin, ja ne sekä pitkät vapaat houkuttelivat laivalle vielä uudestaan. Yksi hyttärikollegoistani oli kiinnostunut muista laivan töistä ja muistaakseni pänttäsi perämiehen opintojen pääsykokeisiin. Seuraavana kesänä hän tekikin töitä jungmannina, ja jotenkin - luultavasti perämiesopintopuheiden takia - ajattelin senkin vaativan jonkinlaista pätevyyttä - eli ei mun saavutettavissa. Laivalla oli pari naispuolistakin matruusia, ja heidän työnsä vaikutti PALJON kiinnostavammalta kuin vessojen kuuraus.

En sitten koskaan näitä kiinnostavampia töitä sen kummemmin jahdannut vaan tyydyin kohtalooni kuuraajana ja petaajana. Miehen myötä aukeni kuitenkin ihan uusi maailma. Kuljin omien töideni jälkeen hänen perässään kuin pieni koira ja "splitsasin" köysiä, "mönjasin" kansia, sudin maalia seiniin. Selvisi myös, ettei jungmanni mitään kokemusta tarvitse. Jos olisin ajoissa osannut ottaa asioista selvää, olisin voinut saada ihan toisenlaisia kesätöitä ja kokemuksia - ja ehkä tutustunut mieheenkin vähän aikaisemmin.

Hursomhaver, toissa vuonna tein yhden passin hyttärinä ja päätin, ettei enää ikinä. Jotain muuta pitäisi keksiä. Ravintolapuoli, jota myös yhden kesän ja vähän seuraavana talvena kokeilin, ei sekään oikein ollut mun alaa. Laivalle kuitenkin halusin, nyt entistä enemmän, kun seurustelin merimiehen kanssa. Olisi oikea unelma päästä samoihin töihin miehen kanssa - tehdä jotain, mistä tykkää jonkun kanssa, josta tykkää. Sitä sitten mietin ja pohdin. Alan alin koulutus olisi matruusi. Pääsin mietinnöissäni jopa niin pitkälle, että tilasin kahden merimieskoulun brosyyrit. Paha vain, että molemmat koulut on Ahvenanmaalla. Sinne sitten pitäis muuttaa pariksi vuodeksi.

Aikani esitteitä ja hakupapereita pyörittelin - ja lopulta heitin ne roskiin. Täällä kaupungissa olisi mahdollista opiskella "vahtiperämieheksi" ( = vakthavande styrman) tai kapteeniksi. Ensinmainittu kestää kolme vuotta. Jos, JOS valmistuttuani saisin töitä miehen laivalta, ehtisimme tehdä yhdessä töitä vuoden ennen hänen eläkkeellejäämistään. Ja kaikki ne pakolliset harjoittelujaksot, jotka olisin jossain kaukana. No, sittenpä saisi mies vuorostaan kokea, mitä on olla yksin kotona laivaleskenä. Ai niin, sitä kauan kaivattua koiraakaan emme voisi vielä hankkia, etenkin jos olisimme samaan aikaan molemmat poissa.

Siinä vaiheessa elämää ja ihmettelyä olisi myös pitänyt päättää, alanko oikeasti opiskella merenkulkua ja jos, niin teenkö ensin nykyiset opintoni valmiiksi vai keskeytänkö ne. No, nyt olen jo niin pitkällä, että olisi todella typerää heittää kaikki se uurastus hukkaan. Toisaalta jos todella haluan alalle, ei mikään (teko)syy saisi sitä estää. Parempi vielä miettiä asiaa toisenkin kerran. Mutta kyllä kirpaisee nähdä ihmisiä, jotka ovat aikoinaan tehneet samoja paskaduuneja kuin minä, ja nyt heillä on uusi uljas ura edessään - mieheni työkavereina. Asiaa ei auta, että he ovat nuoria (joidenkin mielestä varmaan kauniitakin) naisia.

Summa summarum
Tämänhetkiset opiskelut estää hakemasta uutta opiskelupaikkaa. Muutto (Ahvenanmaalle!!!) pois omasta, uudesta, yhteisestä kodista epäilyttää. Työllistyminen olisi lähestulkoon takuuvarmaa, mutta pääsisinkö kuitenkaan miehen laivalle? Niin ja riittäisikö todistukset ja arvosanat, mitä kaikkea, kuinka paljon vaaditaan, läpäisisinkö soveltuvuuskokeen?
Kuten sanottu, jokin ratkaisu asiaan on. Pitää vain keksiä se. Sitä odotellessa...

[Mistä tuli mieleeni Papin vitsi tänään, "Jeesus on vastaus."
"-Mikä on kysymys?" Hyvä, että sen loma loppu. Eihän tätä itsesääliä olis enää jaksanut.]

meni viime viikko ihan pelastusarmeijalle, ja sitä pienen pientä ohuen ohutta kirjaakin on niin pirun vaikee lukea. Ei siitä gradusta kolmessa kuukaudessa mitään tuu. En vaan pysty tarttumaan toimeen.

Ai niin, happy birthday to me! Vuoden vanhempi - eikä yhtään viisaampi. Olin miehen luona laivalla synttäriä viettämässä, ja sekös oli BIG mistake. Näin taas niin monta ihmistä, jotka elää elämää, jota mä haluaisin elää. Noin työn puolesta ainakin. Visiitti ei myöskään tehny hyvää mun - näköjään parantumattomalle - mustasukkaisuudelle. Kaikki pienetkin epäjohdonmukaisuudet miehen puheissa saa mut todella epäileväiseks. Ja jos ei kerran mitään oo tekeillä, olis kai kaiken voinu alunperinkin kertoa ihan suoraan ja vapaasti. Vai? Ja mies on huuli pyöreenä, vaikka ite just vähän aikaa sitten niin kovasti suuttu mulle kun en jotain pientä yksityiskohtaa kertonu muun tarinan mukana. On tää avioliitto niin... ihmeellistä. Oikeestaan haluisin taas olla yksin. Ihan samanlaista säätöä tää on kun aiemmatkin sotkuiset ihmissuhteet. Yksinkin taidan olla melkein yhtä paljon.

olla TOTTA.
Sinne meni pitkä litania pyhää vihaa ja pieniä perkeleitä. No, tänään ei sit avauduta. Ihan hyvä, kait?

av skärmrage. AAARGH!!! Datoreländet, fanstyg, djävulens maskin =/

Asensin uudelle (kaks kuukautta vajaa vuoden vanha...) koneelle digikameran kuvaohjelman siirtääkseni VIHDOIN kaikki kuvat vanhan kameran vanhalta kortilta koneelle ja sieltä levylle ja sitä ennen käsitelläkseni, etenkin häämatkakuvat, suht koht näteiksi ja viimeisimmät suoriksi. Kamerasta meinaan näyttö kämähti, meni vinoon. Niin että kaikki kuvatkin on sitten otettu vinoon - paitsi ne harvat, jotka auringonpaisteessa otettu mikä-sen-nimi-on "analogista" etsintä käyttäen. Eihän siitä matkasta oo vasta kuin kohta neljä kuukautta. No, sain vihdoin urakan päätökseen, ja kun piti retusoituja otoksia levylle polttamani - "Sätt in skiva i enhet E:" "Formateringen ej slutförd". No burning today. Tanan Keleen kone, jossa Windowsin vikatikki Vista. Teki NIIIN mieli pahoinpidellä konetta oikein urakalla, mut eihän se mitään auttais. Odotan, että mies tulee kotiin ja otan sen mukaan, ison, vihasen, tatuoidun körilään "nu, jävlar!" ja eikun pikavauhtia kone ostopaikkaan ja toimenpiteitä vaatimaan. Eihän tästä muuten mitään tule, menee koko polttavan aseman idea ihan hukkaan. Eikä koneen muistikaan rajaton oo.

Asiasta ihan toiseen, tein eilen suunnitelman. Laskin viikot ja piirustin ne hienonhienoon muistiinpanovihkooni, jotta voisin seurata aikaa ja kirjata tehtäviä sekä niiden edistymistä graduasiassa. Tosin luistin ohjelmasta jo heti tänään, kun en noussut ylös kello kahdeksan soittamaan ytsille ja varaamaan aikaa hammaslääkäriin ja heti sen jälkeen aloittanut päivääni. Nukuin iloisesti puolillepäivin, enkä oo tikkua pahemmin ristiin pannut. Hyvin Tärkeetä Kirjaa kuitenkin selailin, koitin, josko muinoin yläasteella opetettu SSMK sittenkin toimis. Tosin gradua varten ei tarvii (kuulemma) lukea niin kuin tenttiin, joten ehkä se on sitten paremminkin SS-menetelmä. Silmäilin eilen Graduoppaan loppuun, enkä voi muuta sanoa kuin äiti auta. Täydellistä ajan haaskausta sen kirjan lukeminen. En ymmärtäny varmaan puoltakaan koko opuksesta. Voiskohan sen kierrättää jollekulle sukulaiselle/tutulle vaikka joululahjaks? Herääkin kysymys (mitä lukiossa äikänmaikka opetti ettei ikinä tee), onkohan akateeminen opiskelu ihan mun alaa?! Sitähän oon koko yheksän vuotta epäilly. No, kohta "ohi on" ja voin keksiä uusia uria. Mitä nekin sitten olis... Joka tapauksessa jotain hyvin käytännönläheistä.

Onhan päivä vielä huomennakin... Josko huomisen tavoite olisi syventyä Tärkeeseen Kirjaan, saada se luettua ennen Tärkeitä Telkkariohjelmia (Salariuusinnat - pinsamt, jag vet), jotta pääsis hommissa eteenpäin. Miehen työssäolon takia "tyhjää" aikaa on enemmän kuin laki sallis, se pitäis tietty käyttää työntekoon, mutta jotenkin yöt kuluu Frendejä tuijottaessa lopulta niihin nukahtaen ja puol päivää sitten nukkuessa. Kun mikään ei pakota ylös, en nouse. Voi itku. Mistä mulle elämä - ja itsekuri?

Hursomhaver, syksyntuntuiset sateet piiskaa ikkunaa, tuuli paukuttaa kattopeltejä - äkkiä peiton alle, jotta edes osa suunnitelmista (ei se telkkariosuus!) tulis toteutettua. Natti natti, sov så gotti!