Guernica

Mietin kovasti, miks miehen kanssa ollaan niin usein sukset ristissä. Missä vika, kenen syy? Yks mietinnän tulos on, ettei me kaikesta huolimatta sovita toisillemme, ja jotta homma toimis, pitäis kummankin muuttua niin ettei enää oltais omia itsejämme. Toinen taas on, että en kerta kaikkiaan osaa olla toisen ihmisen kanssa. En koko aikaa. Hetki menee hyvin, mut sit alkaa yhteiselo ahistaa. Toisaalta eksän kanssa oltiin erillämme, eikä homma siltikään toiminu. "But what they have in common is you." Niin kuin mun miehillä. Josko yhteinen nimittäjä on minä, ja mä valitsen vääriä miehiä. Mistä sen oikeen sit tuntee? Ja onko edes Sitä Yhtä Ainoaa Oikeaa? Mun muinainen "monta oikeaa" -teoria tuntuu yhä oikeammalta. Mut mistä tiedän, että on aika lähtee? Oonko sittenkin mieluummin huonossa suhteessa kuin yksin, vaikka niin monta kertaa oon muuta uhonnu? On se yksinolokin aika syvältä.

Routa porsaan kotiin ajaa. Väsyttää. Ja nälkäkin on. Pakko varmaan pikku hiljaa hipsiä kotiin. Oliko aamun draama (taas) mun syytä? Onko vika aina ja ainoastaan mussa? Kuinka paljon mun pitää muuttua ja mukautua? Oonko sittenkään löytäny jonkun, joka rakastaa mua just tällasena, kaikesta huolimatta? Rakastanko mä sitä? Ja mitä se rakkaus on?