Guernica

nopsaan miehen kanssa puhuessa. Vastahan se oli yksi ja uskalsin hänet herättää (on iltavahti ja lopettaa työt kolmelta yöllä). Aikainen herätys meni tänään käsille, nukuin ihanasti ilman pillereitä enkä millään jaksanut nousta kun kello kahdeksan jälkeen kilahti. Päivän ohjelmaksi olin ajatellut kielifilosofian luentopäiväkirjan viimeistelyn ja sen toimittamisen opettajan lokeroon. Sen jälkeen täysillä sivuaineprosemin maailmaan, aiheen olen noin suurin piirtein keksinyt ja rajannut, jonkinnäköisen rungonkin hahmotellut. Tavoitteena olisi, että voisin ensi viikolla rouva professorille meilata saaneeni ensimmäisen raakaversion kasaan ja kysyä, josko hän haluaisi sen tarkistaa.

Maanantaina uhkasin mennä graduohjaajaprofessorini luo näyttämään, mitä olen saanut aikaan. Aiheeni vähän niin kuin vaihtui taas. Analysoin aineistoani ensimmäisen ideani mukaan ja löysin tuskin mitään. Niinpä äkkiä uudestaan proffan luo, ja hänellä oli heti valmiina uusi tutkimusaihe. Nyt sitten aineistoa uudelleen analysoimaan ja mahd. pian tuloksien kanssa proffalle. Olen joutunut muuttamaan käsitystäni hänestä; tarvittaessa hän on hyvinkin avulias eikä ollenkaan pihi ohjauksen suhteen (peppar peppar, kop kop). Graduklubin luennolla sanottiin, että opiskelijalla on oikeus 10-20 tunnin ohjaukseen gradua kirjoittaessaan. Montakohan olen jo käyttänyt...?! Toisaalta jos lasketaan vasta tästä uusimmasta alkaen - noin 30 minuuttia. Hyvähyvä.

Nyt olen niin kovin tehokas, mietin tässä toissapäivänä, mahtaako käytökseni pian täyttää maanis-depressiivisyyden kriteerit. Välillä toivon, että olisin jotenkin sairas: menisin lääkäriin, saisin diagnoosin, söisin lääkkeitä. Elämästä tulisi, jos ei nyt helpompaa niin ainakin tasaisempaa. Elämäni aallokko on niin kovin ailahtelevainen.