Guernica

Joulu oli varsin erilainen tänä vuonna. Sain kuulla pahoja sanoja (totuuksia?), kokea masennuslääkkeiden ja alkoholin yhteisvaikutuksen, tutustua psykiatrian ensiapuun.

Nyt väsyttää. Ja ahdistaa.
Miten anteeksianto oikein toimii? Ja pitääkö kaikkea unohtaa? Voiko edes?

Tuntuu, että äiti alkaa tulla vanhaksi. Hän moittii, muun muassa minulle, vanhempiaan, mun isovanhempiani siitä, ettei heidän päässä kestä mikään muutamaa tuntia kauempaa. No, pitääkö sitten venkslata suunnitelmia ees ja taas niin ettei kukaan pysy perässä? Joko äidillä on sairaseläkkeelle jäätyään aivan liikaa aikaa, tai sitten hänen on todella vaikea hyväksyä minun kasvaneen, hankkineen oman perheen, elävän omaa elämääni. Hän haluaa tarjota "apuaan" osallistumalla, suunnittelemalla, järjestelemällä.

En tiedä, miten minun pitäisi olla, mitä tehdä, mitä sanoa. En uskalla sanoa äidille en terävästi enkä pahasti. Mutten jaksa hänen tyhjänpäiväisiä monologipuheluitaan, kyselyjä asioista, joihin olen antanut vastauksen jo aiemmin, kertomuksia meidän arjesta, joita hän ei kuuntele. Sellainen suhde minulla on jo Ruotsin-tädin kanssa.

Let them know it's Christmastime

Vihaan ihmisiä. Vihaan autoilijoita, jotka eivät osaa liikennesääntöjä tai eivät niistä vain välitä. Mikäkuka antaa heille oikeuden käyttäytyä ihan miten huvittaa, viis veisata muista ihmisistä, joskus jopa ihmishengistä?
Saako muille toivoa pahaa joutumatta itse helvettiin? Siinä tapauksessa toivon, että kaikki nuo läheltä piti -tilanteet lopulta koituvat heidän omaksi kohtalokseen.

SKÄRP ER, J*VLA IDIOTER.