Guernica

Eilen oli joo.
Olin hyvissä ajoin, torstaina, lykännyt postiin nätit kortit kauniine tervehdyksineni äipälle ja äidinäidille, mummille. Luulin a) että ne ehtisivät perille perjantaiksi ja 2) että saajat saattaisivat soittaa ja kertoa niiden tulleen perille. Ehkä he kiittäisivätkin. Ei mitään. Tänä aamuna äiti soitti, mutta puhui vain yhdistyksensä jäsenkirjeasioista eikä sanallakaan maininnut eilistä. Mutrutin jo rakkaalle miehelleni, että oli viiminen kerta kun lähetän jos kerta vastaanotto on mitä on.

Edelleen eilen.
Yhtäkkiä kello kymmenen illalla tajusin, etten ollut muistanut isänäitiäni, famoa kortilla. Miten ihmeessä en tajunnut lähettää hänelle korttia, kun kuitenkin kaksi kappaletta rustasin matkaan? Onneksi olin lauantai-iltana isän kanssa puhuessani pyytänyt häntä viemään famolle oikein paljon terveisiä.

Ja vielä eilen, käytännössä tänään.
Rakas isäni soitti punaviineissä ja sunnuntai-illan huumassa kello puoli kaksi. Yöllä. "Mä haluun... ihan oikeesti kysyä että... mitä... SULLE... kuuluu." Juttu alkoi siitä, kuinka hänellä oli hyvä fiilis ja kaikki taas mallillaan, välirauha tyttöystävän kanssa, terveiset viety famolle (joista hän kovasti ilahtui). Nyt piti sitten kysyä ja ennen kaikkea kuunnella, miten minulla OIKEESTI menee. Jotain kautta hän päätyi kyselemään opiskelusta ja gradusta, ja yhtäkkiä rivien välistä paistoi kateus, katkeruus, että olin Tukholmassa kertonut kummisedälle tähtääväni jouluiseen valmistumiseen. Että hän sai kuulla asian joltain muulta, ei minulta suoraan. Ennen kuin tilanne kärjistyi, sain hänet vakuuttumaan nukkumaanmenon tärkeydestä, ja että puhuisimme enemmän paremmalla ajalla. Ja mielessäni potkin itseäni, että olin vastannut hänen puheluunsa. Vähän myös siitä, etten uskaltanut hänelle suoraan sanoa, että arvostaisin hänen huolehtimistaan enemmän selvänä päivänvalossa. Toisaalta tuossa tilanteessa ko. huomautus olisi johtanut kiivaampaan keskusteluun, joka ei olisi kantanut minkäänlaista hedelmää, korkeintaan katumuksen. Tulipa taas kantapään kautta vahvistettua, ettei enää ikinä öisiä puheluita.

Otsikolla "Elämän sain soimaan"
Uusi pianoni on aivan ihana! Vielä ihanampaa oli tänä aamuna huomata, että "keyboardia" ajatellessani ensimmäisenä ei tule mieleen tämä pieni kannettava räpellin vaan tuo iso huoneenkaunistus. Olen kyllä tosi ruosteessa, kun en ole aktiivisesti soittanut sitten kotoa muuton (josta on nyt seitsemän ja puoli vuotta). Jopa niin, että vähän masensi vanhoja suosikkeja tapaillessa, kun muisti ei riittänyt eikä sormet totelleet. Mutta alkukankeuden jälkeen tulee taistelutahto "mähän opettelen tän", ja varsinainen innostus, musiikki vie mukanaan. Pitäisi hakea äidin luota kaikki vanhat nuotit, että pääsisi kunnolla takomaan koskettimia. Tai investoida uusiin. Tai kuten rakas kaverini huomautti, pyöräillä lujaa vauhtia musiikkikirjaston hyllyjä penkomaan.

Onneksi päätin ostaa pianon jo nyt, ensin ajattelin olevan järkevämpää rahdata se vasta uuteen asuntoon. Mutta sinne on niin pitkä aika! Nyt on jotain hauskaa ja järkevää tekemistä kun mies on poissa. Kuten nyt. Ajattelin yllättää hänet Bachilla, kun hän puolentoista viikon päästä kotiutuu. Pitäisiköhän alkaa ottaa oikein tunteja? À propos, ikinä, tai ainakaan ei pitkään aikaan ole viikko mennyt näin hitaasti. Mies valitteli eilen samaa, neljän päivän sijaan hänestä tuntui kuin olisi ollut poissa ainakin kuukauden. Työnhaku maista on yhä lähempänä...

Vatsa vaivaa edelleen. Epätietoisuus ei auta asiaa. Vielä viikko, sitten pääsen ytsille ultraääneen, jossa toivottavasti selviää vatsakipujen syy. Olen jo pienessä mielessäni pohdiskellut (kauhu)skenaarioita kolonoskopiaa vaativista suolistosairauksista terminaalivaiheen syöpään. Ikuinen pessimisti - kun aina varautuu pahimpaan, ei mikään pääse yllättämään. Edellämainittu rakas kaverini kärsii muun muassa yhdestä sellaisesta, ja nyt kaikki päällekkäiset sairaudet ja lääkehoidot ovat sotkeneet hänen elimistönsä. Pahasti. Hänen suhteen olen kuitenkin optimisti, hänen on selvittävä!

Siinä tärkeimmät mielenpäälliset.
Jos jotain jäi, rykäisen uudestaan.