Guernica

Kummisedän hengitys sujui toissapäivänä jo niin hyvin, että hänet otettiin pois hengityskoneesta. Sitä edeltäneet testitulokset muun muassa halvauksesta olivat myös hyvät, hän reagoi lääkäreiden tökkimisiin varsin ärhäkästi.

Viime maanantaina heräsin kurkku hieman kipeänä. Kyl se ohi menee, ajattelin, ja jatkoin päivääni suunnitellun mukaisesti. Illalla olikin sitten varsin selvää, että flunssahan se on jostain tarttunut. Tiistai meni jotenkuten köhistessä, keskiviikko oli kaikkein pahin. Torstai oli toivoa täynnä, oli pakko raahautua ensimmäiseen kuorokokoukseen. (Joka olikin menestys, joo... Meitä oli huikeat neljä. Ensi viikolla paremmalla tuurilla.) Torstai-iltana mies soitti enemmän kuin seksikkäästi käheänä ja kertoi saaneensa työkavereitaan kiusanneen kuume-nuha-yskä-tartunnan. Kyl se tästä, meinasi hänkin - mutta soitti heti perjantaina tulevansa muutamaa päivää määrättyä aiemmin kotiin. (Jee! Oli jo tosi iso ikävä.) Ja hyvä olikin että tuli, ei hänestä olisi töissä mihinkään ollut. Oma tautini alkaa jo (kop kop, peppar peppar) helpottaa, mutta häntä se kiusannee köhimisestään päätellen vielä jonkin aikaa.
Mutta kyllä se siitä. Paljon teetä ja sympatiaa, ja sopivasti lääkitystä.

Parempaa jatkoa meille kaikille.

Ruotsin-Täti soitteli tänään "tosi aikaisin" (= varttia yli kymmenen ekan kerran) aamulla. Itsekkäästi ajattelin hänen soittavan kysyäkseen osoitettani, jotta voisi lähettää CD-levyllisen räpsimiään hääkuvia. Olin niin jossain syvällä, puoliksi unessa, että kietouduin vain tiukemmin peittoon ja vaiensin kännykkäni.

Jossain vaiheessa sitten oli pakko nousta, kun oli sovittuna kaffetreffit kaverini kuorosihteerin kanssa; ohjelmassa kuorokirjeiden allekirjoitukset ja lähettämiset. Jossain vaiheessa santsikupin äärellä puhelin pärähti taas. Se oli Täti. Vastasin. - No haloo! Tiesin jo ennen kuin hän vuorostaan ehti tervehtiä. Yleensä sieltä tulee varsin tomera "no päivää" heti takaisin. Mutta ei tällä kertaa.

"Täti täällä hei", hän sai vaivoin sanottua. Ensin ajattelin isoäitini, jonka lähin omainen hän tietääkseni on, kuolleen. Lähes yhtä paha; kyse oli hänen miehestään.
Hän oli joutunut sairaalaan saatuaan joko aivoinfarktin tai aivoverenvuodon.

Tädin kautta hänestä tuli Kummisetäni. Näimme hänet viimeksi elokuussa, jolloin juhlimme kaikki neljä, minä & Mies, Täti & Kummisetä, synttäreitäni Tukholmassa. Hän ei valitettavasti päässyt häihimme, koska toipui juuri lonkkaleikkauksesta, eikä ollut vielä saanut lupaa istua kovin pitkiä aikoja. Hän soitti muutama päivä häiden jälkeen onnitellakseen, kertoi katsoneensa tädin ottamia kuvia, kehui meitä kauniiksi pariksi, toivotti kovasti onnea. Hänen piti tässä kevään korvalla, leikkauksesta täysin toivuttuaan aloittaa uudessa työpaikassa. Heidän piti myös Tädin kanssa tulla käymään lahden tällä puolen meitä sukulaisia katsomassa, sekä tehdä yhteinen 110-vuotismatka.

Toivottavasti matkat vain hieman lykkääntyvät. Eivätkä jää kokonaan tekemättä.

Ei vielä. "Won't you stay just a little bit longer..."

Onko tämä jokin TODELLA kantapään kautta -opetus, ettei mitättömistä pikkuasioista kannata riidellä. Koskaan ei tiedä, mitkä jäävät viimeisiksi sanoiksi.

Elän vaihteeksi erakkovaihetta. Ei mitään sanottavaa kenellekään. Pakolliset kanssakäymiset koitan hoitaa mahdollisimman kivuttomasti. Miehen kanssa menee tappeluksi. Tunnun oikein kaivavan verta nenästäni haastamalla riitaa asioista, jotka ovat tapahtuneet ennen minua. Haluan hautautua peitto- ja tyynykasaan ja olla ajattelematta mitään. On taas niiiin kovin vaikeaa olla minä.

Mietin juuri tänään viimeksi, että toisaalta ymmärrän joidenkin voivan olla kateellisia minulle. Joku joskus oli. Olin lähes vaarallisen laiha. Kävin koulussa ja suoritin paljon kursseja (ei-niin-hyvin-arvosanoin). Minun ei koskaan tarvinnut ottaa opintolainaa eikä käydä töissä opiskelujen ohessa. Opintotuen loppumisestakaan ei tarvinnut kauaa olla huolissaan, kun taloon tuli työssäkäyvä mies.

Pintaa raaputtamalla löytyy kuitenkin vaikka mitä kummallisuuksia. Kaikki ei ole sitä miltä ulospäin näyttää.

En ehkä koskaan halua lapsia, sillä en haluaisi heidän kokevan mitään tällaista, mitä itse käyn läpi. En osaisi auttaa heitä enkä kestäisi heidän tuskaansa.

Vetäytymiseni myötä katkon kaikki kontaktit ihmisiin, jotka voisivat, jos eivät auttaa, niin tehdä elosta ja olosta edes vähän siedettävämpää. Ja mitä kauemmin olen heistä erossa, sitä vaikeampaa on ottaa heihin yhteyttä. Kaivaudun yhä syvemmälle kasaani ja koitan olla ajattelematta mitään.