Guernica

Ruotsin-Täti soitteli tänään "tosi aikaisin" (= varttia yli kymmenen ekan kerran) aamulla. Itsekkäästi ajattelin hänen soittavan kysyäkseen osoitettani, jotta voisi lähettää CD-levyllisen räpsimiään hääkuvia. Olin niin jossain syvällä, puoliksi unessa, että kietouduin vain tiukemmin peittoon ja vaiensin kännykkäni.

Jossain vaiheessa sitten oli pakko nousta, kun oli sovittuna kaffetreffit kaverini kuorosihteerin kanssa; ohjelmassa kuorokirjeiden allekirjoitukset ja lähettämiset. Jossain vaiheessa santsikupin äärellä puhelin pärähti taas. Se oli Täti. Vastasin. - No haloo! Tiesin jo ennen kuin hän vuorostaan ehti tervehtiä. Yleensä sieltä tulee varsin tomera "no päivää" heti takaisin. Mutta ei tällä kertaa.

"Täti täällä hei", hän sai vaivoin sanottua. Ensin ajattelin isoäitini, jonka lähin omainen hän tietääkseni on, kuolleen. Lähes yhtä paha; kyse oli hänen miehestään.
Hän oli joutunut sairaalaan saatuaan joko aivoinfarktin tai aivoverenvuodon.

Tädin kautta hänestä tuli Kummisetäni. Näimme hänet viimeksi elokuussa, jolloin juhlimme kaikki neljä, minä & Mies, Täti & Kummisetä, synttäreitäni Tukholmassa. Hän ei valitettavasti päässyt häihimme, koska toipui juuri lonkkaleikkauksesta, eikä ollut vielä saanut lupaa istua kovin pitkiä aikoja. Hän soitti muutama päivä häiden jälkeen onnitellakseen, kertoi katsoneensa tädin ottamia kuvia, kehui meitä kauniiksi pariksi, toivotti kovasti onnea. Hänen piti tässä kevään korvalla, leikkauksesta täysin toivuttuaan aloittaa uudessa työpaikassa. Heidän piti myös Tädin kanssa tulla käymään lahden tällä puolen meitä sukulaisia katsomassa, sekä tehdä yhteinen 110-vuotismatka.

Toivottavasti matkat vain hieman lykkääntyvät. Eivätkä jää kokonaan tekemättä.

Ei vielä. "Won't you stay just a little bit longer..."

Onko tämä jokin TODELLA kantapään kautta -opetus, ettei mitättömistä pikkuasioista kannata riidellä. Koskaan ei tiedä, mitkä jäävät viimeisiksi sanoiksi.