Guernica

Elän vaihteeksi erakkovaihetta. Ei mitään sanottavaa kenellekään. Pakolliset kanssakäymiset koitan hoitaa mahdollisimman kivuttomasti. Miehen kanssa menee tappeluksi. Tunnun oikein kaivavan verta nenästäni haastamalla riitaa asioista, jotka ovat tapahtuneet ennen minua. Haluan hautautua peitto- ja tyynykasaan ja olla ajattelematta mitään. On taas niiiin kovin vaikeaa olla minä.

Mietin juuri tänään viimeksi, että toisaalta ymmärrän joidenkin voivan olla kateellisia minulle. Joku joskus oli. Olin lähes vaarallisen laiha. Kävin koulussa ja suoritin paljon kursseja (ei-niin-hyvin-arvosanoin). Minun ei koskaan tarvinnut ottaa opintolainaa eikä käydä töissä opiskelujen ohessa. Opintotuen loppumisestakaan ei tarvinnut kauaa olla huolissaan, kun taloon tuli työssäkäyvä mies.

Pintaa raaputtamalla löytyy kuitenkin vaikka mitä kummallisuuksia. Kaikki ei ole sitä miltä ulospäin näyttää.

En ehkä koskaan halua lapsia, sillä en haluaisi heidän kokevan mitään tällaista, mitä itse käyn läpi. En osaisi auttaa heitä enkä kestäisi heidän tuskaansa.

Vetäytymiseni myötä katkon kaikki kontaktit ihmisiin, jotka voisivat, jos eivät auttaa, niin tehdä elosta ja olosta edes vähän siedettävämpää. Ja mitä kauemmin olen heistä erossa, sitä vaikeampaa on ottaa heihin yhteyttä. Kaivaudun yhä syvemmälle kasaani ja koitan olla ajattelematta mitään.