Guernica

Vuorokausirytmini on iloisesti päälaellaan. Öisin ei nukuta ja päivisin ei ole muuta tekemistä kuin nukkua. Mies on töissä ja kotirouvuus puuduttaa. Jos mies ei olisi merimies vaan kahdeksasta neljään -työläinen, puutuisin varmaan silloinkin, eri syistä vain.

Opinnot eivät ole edistyneet. Mummeli kyseli viime viikolla, joko luennot ovat alkaneet. On alkanu juu, vastasin. Jätin vain sanomatta etten käy niillä. Seminaariuppsats, vähän pienempi suomen kielen essee sekä se itse gradu ovat kasvaneet isoiksi inhottaviksi peikoiksi. Mietin jo melkein vakavissani meneväni suomen proffan vastaanotolle sanomaan, että jätän ko. suorituksen tekemättä ja keskeytän opintoni. Toisaalta, puuttuu enää yhden opintoviikon tekele. Mutta sekin tuntuu ylitsepääsemättömältä. Kuinkakohan moni on tässä tilanteessa perustanut perheen päästäkseen kiusallisista asioista, lykätäkseen niitä parempaan ajankohtaan, saadakseen jotakin mielekkäämpää tekemistä ja ajateltavaa.

Mä vaan lykkään.
Tällä hetkellä perheeksi riittää me kaksi. Kotirouvuus on aika houkuttavaa. Miehen ollessa vapaalla on ihanaa olla juuri niin kuin hyvältä tuntuu, ja töihin voin silloin tällöin seurata mukaan. Toimii vielä kun olen opiskelija, mutta jossain vaiheessa lienee aika miettiä asiat uusiksi. Kaiken tämän yliopistopänttäämisen jälkeen voisi olla mukava opiskella jotain käytännönläheisempää, jokin (uusi) ammatti. Ja sitten, toivottavasti, jotain mielekästä työtä.

Tuohon on hyvä tuudittautua unettomina öinä kun seinät kaatuu päälle - isovanhempien puheet soi korvissa, mielessä välkkyvät kaikki elämäni epäonnistumiset, ja lohduttava syli on kaukana. Vaan onneksi ei kauaa - enää yksi yö yksin!