Guernica

Oikeesti.

Tulisiko siitä muka jotain? Sinkkuelämää mukaillen "voinko sanoa 'tahdon', jos tarkoitan vain lähitulevaisuutta"? Mitä jos yhtäkkiä haluankin perustaa perheen, hankkia lapsia? Rautavaaroihin liittyen "onko mitään mieltä liitossa, jossa ikäero on näin suuri"? Levottomia lainaten "mikään ei tunnu miltään".

Ja mistä tämä kaikki kirposi?
Siitä, kun eilen katsoin pitkästä aikaa Levottomat. Kun tänään puhuin Töpöhännän kanssa. Kun olen viettänyt suurimman osan illasta Koulukavereita selaillen. "Kaikki" näköjään kuitenkin hankkivat lapsia ennemmin tai myöhemmin - ehkä minunkin alkaa niitä tehdä mieli ja siinä vaiheessa ei Neljäseiskasta ole ei apua eikä iloa. Rakastaisiko (tai inhoaisiko) hän minua niin paljon, että antaisi (tai käskisi) minun mennä ja perustaa perheeni? Vai olisiko sittenkin niin että minä rakastaisin häntä niin paljon, etten muuta kaipaisikaan. Sitähän olen koko ikäni vinkunut, rakkautta. "Kaikki on hyvin, kunhan minulla on joku, jota rakastaa ja joka rakastaa minua." Mutta aina kun jotain saa, alkaakin haluta enemmän. Miksei koskaan voi tyytyä, olla tyytyväinen siihen, mitä on ja iloita siitä sen sijaan että alkaa miettiä, minkä kaiken vielä pitäisi olla toisin voidakseni todella olla tyytyväinen elämäänsä.

Olen iloinen siitä, että jaksoin eilen juosta seitsemän kilometriä.
Että minulla on ystäviä, Koirapoika ja Jumppakaveri, Töpöhäntäkin.
Että tänään oli taas ihanan keväinen ilma - sieltä se tulee, pikku hiljaa!