Guernica

Har varit helt förstörd efter jobbet. Vill bara sova...
Paljon kerkesi taas tapahtua. Sain taas tehdä töitä uudessa paikassa uuden ihmisen kanssa. Tai oikeastaan tunsin hänet jo aiemmalta kesätyörupeamaltani, mutta nyt tutustuin häneen paremmin. En uskalla tarkemmin kertoa, kuinka hauskaa meillä oikein oli, mutta välillä sain jutuillani yksitoista vuotta vanhemman varsin rääväsuisen homomiehen punastumaan. (Onko se ylpeyden- vai häpeän aihe, en ole ihan varma.) Siellä pyöritimme kahdestaan lihapullamyymälää, mikä oli "helppoa kuin lasten kivittäminen" (hänen sanoin).

Taas tuntuu kuin olisin taantunut jonnekin todella kauas, yli kymmenen vuoden taa. Olen yhtä epävarma kuin silloin, pelkään tulevaisuutta enkä osaa arvostaa itseäni. Pelkään potentiaalisia parisuhteita, kammoan koulua - onko mitään, mikä ei hirvittäisi.

Miten ihmeessä ihmiset onnistuvat elämässään? Miksi jotkut saavat paremmat lähtökohdat, paremmat eväät elämään, ja jotkut kaiken jopa hopealautasella eteen kannettuna. Mutta ennen kaikkea, miten "tavalliset" ihmiset pääsevät elämässään eteenpäin? Miksi se on minulle niin vaikeaa? Miksi ajattelen ja analysoin kaikkea niin paljon? Mitä oikein haluan, mitä kaipaan, mitä tarvitsen?