Guernica

Verkkoyhteydet olivat koko viikonlopun oikukkaat. Mutta nyt kun ne taas toimivat, en tiedäkään, missä oikein seikkailisin. Tärkeät blogit on jo luettu, tv-ohjelmat tarkistettu, postilaatikoillakin käyty.

Ahdan napaani dumleja, jotka sain eilen Puolalaiselta. "Sitter fint runt här," hän sanoi ja taputti vyötäröäni. No, menen illalla jumppaan polttamaan ne pois. Sain kuulla yllättäviä asioita hänestä. Ja kerroin hänelle yhden suuren asiani.

Kirjoitin ostoslistan, mutta kauppaan meno on jotenkin ylivoimaista. Ja syöminen täysin yliarvostettua. Huomenna pitkästä aikaa kouluun. Joka sekin tuntuu niin kovin vaikealta. Mietin jo melkein tosissani loppujen lukujen lykkäämistä, töihin, jopa naimisiin menoa - mutta kenen kanssa. Joskus tuntuu, että elämää olisi niin paljon helpompi kestää jonkun toisen kanssa. Tuntuu myös, että jos en pian päästä jotakuta maailmaani, en osaa enää olla kenenkään kanssa. Tai sitten luotan siihen ikivanhaan ajatukseen "Se Oikea loksauttaa kaiken paikoilleen".
En tiedä. Mitte midagi ma ei tea.

Vihaan opiskelua. Vihaan yliopistoa. Vihaan tenttejä, pänttäämistä, uppsatseja. Vihaan pakollisia kursseja, joiden sisältö, tavoitteet ja kirjallisuus ovat täyttä hepreaa.

Vihaan unettomia öitä, joina viimeisenkin toivon unesta vie stressi pommiin nukkumisesta.

Vihaan taloani ja sen kolisevaa ulko-ovea. Vihaan sitä, että olen ainoa yksineläjä tässä talossa.

Vihaan miehiä, jotka ovat kyllästyneitä kurjaan elämäänsä ja liittoihinsa, mutteivät uskalla tehdä asialle mitään.

Vihaan sitä, ettei elämälläni ole suuntaa eikä minulla selkärankaa, itsekuria, uskallusta.

Perkele.

Taas törmään tähän kurjaan elämääni. En keksi viittä ihmistä, jotka haastaa kertomaan omituisia tapojaan, ja nekin kaksi, joita voisin ahdistella, kerkeää joku muu haastaa ennen minua.

Tulin juuri töistä kotiin. Viikko laivalla. Oli hauskaa ja haikeaa; näin ihmisiä pitkästä aikaa ja viimeistä kertaa. Joitakin tosin vasta ensimmäistä kertaa, ja toisia toivottavasti viimeistä kertaa. Itse laivaakin tulee ikävä, ensimmäinen laivani, jossa on koettu monia hyviä hetkiä. Ikäviäkin, kyllä, mutta aika kultaa muistot, ja päällimmäisenä ovat ne hauskat, iloiset, onnellisetkin tapahtumat. Toivottavasti pääsen sinne vielä töihin "fiilistelemään". Viimeiselle risteilylle on pakko mennä, jos ei muuten niin matkustajana.

Pitäisiköhän tosissaan alkaa harkita merimieselämää. Jollakin helvetin pitkän matkan risteilijällä tai rahtialuksella. Paljon töitä, vielä enemmän vapaata.

Paljastan viisi omituista tapaani. Tämän jälkeen valitsen seuraavat viisi ihmistä, jotka haastan tekemään saman perästä. Heidän tulee myös kirjoittaa nämä säännöt merkintäänsä. Linkitän haastamani ihmiset tämän merkinnän loppuun ja käyn ilmoittamassa heidän kommenttilaatikkoihinsa haasteesta ja tästä merkinnästä.

Haastajani sanoin vaikeampaa kuin kuvittelinkaan. Koko matkan kouluun ja takaisin pohdin tapojani, mitkä niistä ovat oikeasti tapoja, mitkä tarpeeksi omituisia ja mitkä liian omituisia. Toinen ongelma on, etten tiedä, keille viidelle panisin vahingon kiertämään.

1. Hoen päässäni kaikenlaista tyhmää, esimerkiksi lauluja, runoja tai muita hyvinsoljuvia pätkiä, yhtä kerrallaan, monta kertaa peräkkäin yhä uudestaan ja uudestaan. Myös pelkkä musiikki voi jäädä päähäni, kuten tässä päivänä eräänä Turkin euroviisuvoittaja vuodelta X.
"Ihminen ei voi elää vetämättä, kukaan ei voi olla vetämättä", "Tönet ihr pauken, erschallet Trompeten" "I'm still I'm still Jenny from the block"

2. Revin nahkaa kynsien ympäriltä.

3. Heiluttelen ja kahisuttelen (=hieron jalkateriä toisiaan vasten) varpaitani. Auttaa etenkin karpulaisessa olotilassa, vie huomion pois Joona ja valas -fiiliksestä (jokin hakkaa sisuskaluja ja tahtoo ulos).

4. Listaan valloitukseni skottiruutuiseen vihkoon. Sieltä löytyy merkintä jokaisesta suutelemastani henkilöstä.

5. Kotona kahvitellessani kaadan kupin aina vain puolilleen. Tämä siksi, että kahvi jäähtyisi ja olisi juotavaa nopeammin. (Joskus se sitten jäähtyykin liian nopeasti ja pitää kaataa lämmikettä... jonka jäähtymistä saa taas odotella...)

Haastan ainakin miskatinkan. Mukan meinasin myös haastaa, mutta joku ehti ensin.

Pakenin pakkasta töihin, kun sellaista tarjosivat. Pääsin taas hieman erilaisiin tehtäviin kuin viimeksi täällä ollessani. Työt ovat ihan jees, yksi lähimmistä työkavereista ei. En osaa kuvitella - anteeksi - vittumaisempaa jätkää baarimikoksi, tai työtoveriksi. Onneksi ei ole enää monta päivää jäljellä.

Nyt kun kerran aikaakin on, vielä vähän, voisin vihdoin kirjata ne ihanat, omituiset tapani.

Prkleen Pelle Svanslös.
Perkeleen Puolalainen.
Perkeleen Hiljainen Taiteilija.

Saatana noita miehiä. En jaksa enää, en halua enää. Ei kiinnosta enää. Koittakaa vaan ottaa yhteyttä, mä en enää vastaa.

Tästä ei nyt kyllä tule mitään ilman saksalaista teknoa. Blümchen myllyyn ja nupit kaakkoon, jotta lukeminen luistaisi. Ja tämä helvetinkone kiinni. Sitä ennen kuitenkin ihan pikainen postilootan tarkistus...

"Ich hab' heute nichts versäumt
Denn ich hab' nur von dir geträumt..."

You are an undergraduate! Your mind has not yet
warped into the utter oddness of contemporary
theory. If you put down the beer bong, and
start reading dreafully weird theory, you'll
probably have a better chance of not getting
the answer designed to make fun of you.

What 20th Century Theorist are you?
brought to you by Quizilla

=> Syksyiseltä.

Tänään viesteili ensin Nasu ja sitten Jumppakaveri. Aina kun mobiilini vinkaisi, toivoin sen olevan merkiksi viestistä Pelleltä. Ja sitten se vihdoin pärähti! Viesti Töpöhännältä toiselta puolen maailmaa! Kolme lausetta, kolme pientä lausetta, joista etenkin viimeinen toi hymyn huulilleni ja sai minut kiihkeästi odottamaan helmikuuta. Tai ehkä näemme vielä tammikuun puolellakin. Vielä vähän aikaa...