Guernica

matkustan viiden ja puolen tunnin päähän juhlistamaan uutta vuotta. Uusi vuosi, sama vanha minä. Ensi vuonna taas vuoden vanhempi, lienenkö yhtään viisaampi. Mutta onneksi siihen merkkipaaluun on vielä matkaa.

Iik, jännittää nähdä Pelle Svanslös, jännittää ottaa uusi vuosi vastaan hänen kanssaan.
Hyvä siitä tulee.

Tapoihini ei ole enää muutamiin vuosiin kuulunut uuden vuoden lupausten tekeminen. Minua auttavat ja palvelevat paremmin pienet päätökset pitkin vuotta. Yksi toive minulla kuitenkin on. Että näkisin Pelleä ensi vuonna yhtä useasti kuin tänäkin vuonna!

Maailma pyörii radallaan, voi kuinka sinua kaipaan
Olet poissa vain pienen hetken, en silti malttaisi odottaa
Tuon tuosta kelloa katson, aika suorastaan löntystää
Voi kuinka ikävä tekeekään kipeää

Syksyisen joulusta olen jälleen kerran iloinen siitä, että pystyin pitämään oman pääni ja viettämään joulun juuri niin kuin halusin. Hyvänä apuna siihen on ollut kuoro, jonka esiintymiset ja sopraanojen vähyys lähes velvoittavat olemaan paikalla. Muutoin olisikin ollut vaikeaa pitää pääni mummoja ja muita sukulaisia vastaan.

Syy näihin kaukana suvusta -jouluihin on eräänä edellisenä jouluna tätini kanssa käyty lihava riita. Kyse oli niinkin pyhästä asiasta kuin punaviinistä ja sen kristillisestä tasajaosta (emme ole niin happoja kuin välillä näiden kirjoitusten perusteella voisi kuvitella). Siitä kehittyi niin mahtava yhteenotto, että sitä vielä näin kahden vuoden jälkeenkin isäni kanssa analysoimme. Tuon selkkauksen jälkeen ei suhteeni tätiin ole enää ollut samanlainen. Pikkutyttönä hän oli idolini, nyt hän on "vain ihminen". Ihminen, jonka kiertäisin kaukaa, jos emme olisi sukua toisillemme ja tapaisimme jossakin muussa yhteydessä.

En pakoile pelkästään jouluja, vaan kaikenlaisia tilanteita, jossa joutuisin viettämään yli kaksitoista tuntia hänen kanssaan samassa tilassa. Tapaninpäivän iltana isäni soitti ja tilitti omaa jouluaan. Ja taas olin iloinen etten päässyt siitä kaikesta osalliseksi. Koskakohan täti alkaa epäillä jotain, kun aina kieltäydyn kutsuista.

(Otsikko on Nasulta opittu. Hän aina sanoi noin. Kysyin, onko hän koskaan ollut Pariisissa. Ei ole ollut. "Ja kun lompakolla pyyhkäsee otsaa niin voi todeta ettei tarvi sinne lähtee. Mut taas tekee mieli.")

Hassu juttu.
En koskaan pienenä enkä vielä vähän isompanakaan haaveillut perheestä tai lapsista, mutta nykyään aina kun kuulen ihmisten muuttavan yhteen ja pukkaavan lapsia maailmaan, mieleni valtaa haikeus ja kateus.

Missä on minun puolisoni?

Jos kerran nuokin lapsia tekevät, miksen minäkin. Minun lapsestani tulisi tuhat kertaa viisaampi ja kauniimpi kuin noiden penskasta.

Ei taida olla kovin hyvä peruste lapsen synnyttämiselle. Joten päätän taas olla haluamatta lapsia ikinä koskaan. "Lastenteko ei oo mun juttu." Ja kuitenkin taas jossain välissä tekee mieli "normaalia" elämää - puolisoa, perhettä, kotia, lasta.

oli jälleen erilainen. Tässähän alkaa pian muodostua ihan ikiomia jouluperinteitä - joulurauha, aattohartaus, jouluruoka. Joka siis oli omannäköiseni jouluillallinen. Pitkin jouluun valmistautumista mietiskelin asioita ja loppujen lopuksi päätin olla tekemättä väkisin mitään, varsinainen anti-joulu, "ja mähän en mitään joulukoristeita ripustele" - en leiponut itse pipareita, en tehnyt suurta joulusiivousta, en valmistanut jouluruokia. Tulin siihen tulokseen, että jos tekisin yhdenkin jouluruuan, pitäisi tehdä kaikki. Niinpä siis tänä vuonna ei silliä, ei rosollia, ei kinkkua tai kalkkunaa - vaan ulkofileepihvi, kesäkurpitsa-paprika-sipuli-herkkusienihöystöä kera chileläisen punaviinin. Joulupäivän ruokalistalla oli itsetehty makaronilaatikko, josta riittää vieläkin pariksi päiväksi. Iskin lopun valmiina annoksina pakkaseen odottamaan aikaa parempaa.

Olen iloinen siitä, että sain viettää juuri sellaisen joulun kuin halusinkin. Vaikkakin vielä jouluaattona suunnitelmiini tuli pieniä muutoksia: kun oli aika käydä pöytään, tunsin kurkkuni karhenevan. Vasemmalla puolella tuntui kuin pistos jokaisella nielaisulla. Hieman aavistelinkin, että sitten kun joulunalkuinen joka suuntaan repeileminen on ohi ja rauhoitun paikoilleni, iskee jokainen syksyllä kuin ihmeen kaupalla taltuttamani flunssanpoikanen kolme kertaa pahempana. Viime yönä kuume nousi jo yli kolmenkymmenen kahdeksan. Ei ihme, että näinkin niin ihmeellisiä unia! No, onpahan hyvä syy ottaa välipäivät rauhallisesti, eikä uutena vuotenakaan tarvitse niin kovin riekkua.

Joulurauha ja aattohartaus tekivät joulun tänäkin vuonna. Kirkko oli lähes yhtä täynnä kuin neljännen adventin Kauneimmissa, ja piispan saarna oli koskettava ja ajatuksia kutitteleva. Onkohan joulu vähän kuin onni - todellinen joulumieli tulee sisältä, ei tuhansista toinen toistaan värikkäämmistä ja kimaltelevimmista joulukrääsäkoristeista.

Sain kauniin, rauhallisen, valkoisenkin joulun. Kiitos siitä.

Kotiuduin juuri (00:02) kuoron pikkujouluista, niiden jatkoilta ja niitä edeltäineiltä... etkoilta. Ilta alkoi ja päättyi samaan paikkaan - nyt päättäjäisissä paikalla oli myös kuorokaverimme Uuden Sorpaanon lisäksi KooKoon Mies sekä naapuripöydässä kaupunkimme silmäätekeviä. Joista yksi kaunis nainen tuli pummimaan tulta kynttiläänsä meidän liekistämme. Ja vasta PALJON myöhemmin tajusin sen olleen kaupunkimme rouva apulaiskaupunginjohtaja. Oh well.

Illallisen osalta ilta olisi voinut mennä paremminkin, kunnioitus kuoromme johtajaa kohtaan vähenee kerta kerralta. Aluksi hän vaikuttaa todella 'supliikkimieheltä', mutta lähempi tutustuminen osoittaa todeksi sanonnan (mitä lieneekään oikeasti suomeksi) 'kun toiselle kumartaa, pyllistää toiselle'.

Tänään päivällä käydessäni Pirsmassa valmistautumassa jouluun viime hetkellä silmiini sattui alennushintainen Mauro Scoccon kokoelmalevy La Dolce Vita (det bästa 1982-2003 / i eget urval). Sehän piti heti plokata kokoelmaan. Päivän biisi on Himlen:

jag grät så mycket den dan då du försvann
jag satt upp hela natten och tårarna bara rann
jag kunde bara inte tro att det var sant

och jag minns fotspåren i snön utanför huset som du byggt
jag minns handen genom håret och hur det kändes tryggt
jag minns historierna du berättade för mig

(ref) och i himlen, där får du det bra
i himlen, där finns allt du vill ha
som du inte fick här

i mörkret utanför fönstret där tänds en stjärna inatt
jag bär på allt du gav till mig som en ovärderlig skatt
jag önskar att jag hade hade kunnat få säga tack

och jag minns ljudet ute i hallen där du tog av dig dina skor
och du sa att jag skulle få likadana en dag när jag blev stor
jag håller ett fönster öppet ifall du kommer hem

(ref) och i himlen, där får du det bra
i himlen, därfinns allt du vill ha
som du inte fick här

vi förlorar och vi sörjer men det goda lever kvar
och det ljuset som du tände i mig det har jag alltid kvar
så hälsa gubben i månen från mig

(ref) och i himlen, där får du...

Olo on haikea. Kaipaan jotakin, mutten oikein tiedä, mitä. Tai tiedän. Ei ollut kiva tulla yksin tyhjään kotiin. Huomenna - mitä luultavimmin, melko suurella todennäköisyydellä - tapaan Pelle Svanslösin. Tekee mieli hukuttaa hänet kaipaukseeni, kertoa, kuinka mieli tekee huudattaa Siekkareiden Ikävää "mull' on niin mieletön ikävä, en edes istua jaksa", huutaa, kuinka haluaisin olevan vain meidän kahden.
Miksi aina iskenkin niihin epätoivoisimpiin, epätodennäköisimpiin tapauksiin?

BS:n päivitys, jonka mukana katosi oma pieni allekirjoitukseni. Yhyy :'( Muita kieliä kyllä osaan, mutten HTML:ää niin että saisin rukattua tuota {post_footer} -tagia. *MUR*

(---- Voi, miksen ottanut matkamusiikiksi SMG:tä - vaikka on talvinen päivä, mieleni janoaa kuulla Säälittävän syksyn. Se olisi juuri tämä päivä. ---)

Tänään ei tarvinnut olla missään, tehdä mitään, ei ollut mitään suunnitelmia, ja sain nukkua juuri niin kauan kuin nukutti. Ja kyllä nukutti.

Eilen olin perinteisellä joulutonttukeikalla Pääkaupungissa isänäitini kanssa. Kuvio oli tuttu "pyhä kolminaisuus", Fazer-Stockmann-Akateeminen. Joskus on mukana ollut myös Sokos, mutta tänä vuonna se oli henkisesti ja fyysisesti liian kaukana. Vuodet alkavat näkyä isänäidissäni. Tammikuussa niitä kertyy jo kahdeksaskymmeneskahdes. Jälleennäkemisen riemua ja yhdessä tekemisen iloa varjostaa syyllisyys - minun pitäisi käydä useammin hänen luonaan. Eikä pelkästään 'pitäisi', vaan myös todella haluaisin.

Toissapäivänä, keskiviikkoiltana olin äidin luona joulukorttisulkeisissa. Jo homman aloittaminen venyi eräiden ihmisten ja asioiden takia, ja viimeinen kortti sai merkkinsä, osoitteensa ja toivotuksensa vasta reippaasti yli puolenyön. Tässä vuotena eräänä havaitsin, että tämän perheen kanssa on turha tehdä liian tiukkoja aikatauluja, se ei toimi niin että "mä ihan pika-pikaa käväsen isillä viemässä tän" tai "äidillä hakemassa ton" - kolmen minuutin pikakääntymiset eivät kuulu meidän perheemme repertoaariin. Lisäänpä tuohon kuitenkin, että itse pyysin päästä näihin talkoisiin mukaan pitkästä aikaa. Ihan tuli lapsuus mieleen! Kello vilisti kortteja valitessa ja kirjoittaessa niin nopsaan, että jäin äidin luo yöksi. Oli jännää olla vieraana paikassa, jota joskus kutsuin kodikseni, mitä se jossain, melko varhaisessa vaiheessa lakkasi olemasta.  

Keskiviikkoiltapäivänä minulla oli tapaaminen, Varsin Merkittävä Kohtaaminen, merkityksellinen kummallekin osapuolelle. Mitä voin sanoa, kaikki tuntuu niin lattealta.
Uskon, toivon. Rakastan ja kiitän.

Maanantaina tein Sen, Mitä Olen Jo Pitkään Harkinnut. Leikkasin joulutukan! Aluksi oli hassunhaikeaa katsella, kun pitkät suortuvani putoilivat hovikampaajani käsistä lattialle - niitä kertyikin aikamoinen kasa -, mutta kun "ankanpyrstö" oli valmis, tunsin oloni välittämästi kotoisaksi uudessa pehkossani. Miksen ole jo aiemmin leikannut lyhyitä hiuksia?!

Vielä on paljon tekemistä ja menemistä ennen joulua. Saan useammankin kerran ravata entisen ja nykyisen kotikaupunkini väliä ennen jouluun rauhoittumista. Aaton olen päättänyt viettää siellä nykyisessä, haluan laulaa kuoroni kanssa aattohartaudessa. Viime vuonna pohdin ensimmäistä kertaa joulun viettoa yksin. Se jäi kuitenkin kokematta, vietimme isäni kanssa kaksin erilaisen joulun. Tänä vuonna taitaakin vuorossa olla se yksinäinen. Ajatus siitä tuntuu rauhoittavalta. Jännittävän rauhallinen!

Tuossa viikko, pari sitten tiristin vihdoin viimeiset pisarat eräästä parfyymideodorantista. Merkki oli takavuosien teinisuosikki Date, niitä oli ainakin neljä eri vaihtoehtoa, kouluun, arkeen, juhlaan, liikuntaan. Jokaisella tuoksulla taisi olla naisen nimi, vain Pamela on jäänyt ainoana mieleen. Tuo kyseinen sininen tuoksui niistä valitessani parhaalta. Toisenkin sitten myöhemmin ostin, vaihtelu virkistää, ja jos se sininen loppuisi kesken, olisi heti käsillä mihin vaihtaa.

Miksi epäilen itseäni pihiksi, johtuu siitä, että nuo kyseiset putelit ostin viisi ja puoli vuotta sitten ollessani Ruotsissa kesätöissä. Työni oli sitä kuuluisaa toisten jälkien siivoamista, ja sitä piristi huomattavasti ympärillä leijuva tuoksupilvi. Aika runsaasti sitä hipiälleni suihkin niin työ- kuin välillä vapaapäivinänikin, mutta niin sitä vain riitti aina tähän talveen asti. Toista, punakorkkista taitaa olla vielä aika reippaastikin jäljellä, sillä se muuttui iholla hetken oltuaan kummallisen tuoksuiseksi. Kuvailin tuon tuoksun joskus olevan kuin "Everstiluutnantin kainalo rajun seksin jälkeen".

Ehkä siinä syy, miksi tuoksua säilyi pullon pohjalla näinkin pitkään. Tuoksuista tulee jos jonkinlaisia mielleyhtymiä, tietyn tuoksun osuessa nenään voi palata muistoissaan vaikka kuinka pitkälle ajassa taaksepäin, varsinainen trip down memory lane. Everstiluutnanttisuhteen pahimmat hetket ajoittuivat juuri tuohon nimenomaiseen kesään ja sitä seuraavaan syksyyn.
Pikku hiljaa siitäkin suosta noustiin, ihan omin avuin.

Minäkö pihi? Korkeintaan säästäväinen.

Vapaa maailma
Ilman rajoja
Kauniita sanoja vain
No on on on
Mutta älä sure ystäväni
Mä teen omat tehtäväni
Sä saat tehdä mitä sua huvittaa
Ihan mitä vaan
Mut mul on unelma

Toinen itsenäisyyspäivän perinteistäni on kuunnella tuo kappale täysillä. Toinen on katsoa Edvin Laineen Tuntematon sotilas. Tuo ensimmäinen on perinteistä pidempiaikaisempi, ja kumpuaa ehkä jonkinlaisesta uhmasta, kapinasta, kait joitakin vähän samantapaisia ajatuksia kuin Syksyiselläkin. Toisaalta en kyllä yhtään vähättele itsenäisyyttä. Se on yksi asia (rauhan ja oman terveyteni lisäksi), josta aina välillä (asiaa oikein pohtiessani) kiitän ja laitan kädet kyynärpäitä myöten ristiin.

Makaronilaatikko uuniin ja sitten ulos kävelemään, kynttilöitä katselemaan, joka sekin on jo perinne. Kotiin, ja omat havit palamaan. Peiton alle konvehtien, kirjan ja sudokujen kanssa, toisella silmällä Linnan juhlia tirkistellen.