Guernica

oli jälleen erilainen. Tässähän alkaa pian muodostua ihan ikiomia jouluperinteitä - joulurauha, aattohartaus, jouluruoka. Joka siis oli omannäköiseni jouluillallinen. Pitkin jouluun valmistautumista mietiskelin asioita ja loppujen lopuksi päätin olla tekemättä väkisin mitään, varsinainen anti-joulu, "ja mähän en mitään joulukoristeita ripustele" - en leiponut itse pipareita, en tehnyt suurta joulusiivousta, en valmistanut jouluruokia. Tulin siihen tulokseen, että jos tekisin yhdenkin jouluruuan, pitäisi tehdä kaikki. Niinpä siis tänä vuonna ei silliä, ei rosollia, ei kinkkua tai kalkkunaa - vaan ulkofileepihvi, kesäkurpitsa-paprika-sipuli-herkkusienihöystöä kera chileläisen punaviinin. Joulupäivän ruokalistalla oli itsetehty makaronilaatikko, josta riittää vieläkin pariksi päiväksi. Iskin lopun valmiina annoksina pakkaseen odottamaan aikaa parempaa.

Olen iloinen siitä, että sain viettää juuri sellaisen joulun kuin halusinkin. Vaikkakin vielä jouluaattona suunnitelmiini tuli pieniä muutoksia: kun oli aika käydä pöytään, tunsin kurkkuni karhenevan. Vasemmalla puolella tuntui kuin pistos jokaisella nielaisulla. Hieman aavistelinkin, että sitten kun joulunalkuinen joka suuntaan repeileminen on ohi ja rauhoitun paikoilleni, iskee jokainen syksyllä kuin ihmeen kaupalla taltuttamani flunssanpoikanen kolme kertaa pahempana. Viime yönä kuume nousi jo yli kolmenkymmenen kahdeksan. Ei ihme, että näinkin niin ihmeellisiä unia! No, onpahan hyvä syy ottaa välipäivät rauhallisesti, eikä uutena vuotenakaan tarvitse niin kovin riekkua.

Joulurauha ja aattohartaus tekivät joulun tänäkin vuonna. Kirkko oli lähes yhtä täynnä kuin neljännen adventin Kauneimmissa, ja piispan saarna oli koskettava ja ajatuksia kutitteleva. Onkohan joulu vähän kuin onni - todellinen joulumieli tulee sisältä, ei tuhansista toinen toistaan värikkäämmistä ja kimaltelevimmista joulukrääsäkoristeista.

Sain kauniin, rauhallisen, valkoisenkin joulun. Kiitos siitä.