Guernica

Kotiuduin juuri (00:02) kuoron pikkujouluista, niiden jatkoilta ja niitä edeltäineiltä... etkoilta. Ilta alkoi ja päättyi samaan paikkaan - nyt päättäjäisissä paikalla oli myös kuorokaverimme Uuden Sorpaanon lisäksi KooKoon Mies sekä naapuripöydässä kaupunkimme silmäätekeviä. Joista yksi kaunis nainen tuli pummimaan tulta kynttiläänsä meidän liekistämme. Ja vasta PALJON myöhemmin tajusin sen olleen kaupunkimme rouva apulaiskaupunginjohtaja. Oh well.

Illallisen osalta ilta olisi voinut mennä paremminkin, kunnioitus kuoromme johtajaa kohtaan vähenee kerta kerralta. Aluksi hän vaikuttaa todella 'supliikkimieheltä', mutta lähempi tutustuminen osoittaa todeksi sanonnan (mitä lieneekään oikeasti suomeksi) 'kun toiselle kumartaa, pyllistää toiselle'.

Tänään päivällä käydessäni Pirsmassa valmistautumassa jouluun viime hetkellä silmiini sattui alennushintainen Mauro Scoccon kokoelmalevy La Dolce Vita (det bästa 1982-2003 / i eget urval). Sehän piti heti plokata kokoelmaan. Päivän biisi on Himlen:

jag grät så mycket den dan då du försvann
jag satt upp hela natten och tårarna bara rann
jag kunde bara inte tro att det var sant

och jag minns fotspåren i snön utanför huset som du byggt
jag minns handen genom håret och hur det kändes tryggt
jag minns historierna du berättade för mig

(ref) och i himlen, där får du det bra
i himlen, där finns allt du vill ha
som du inte fick här

i mörkret utanför fönstret där tänds en stjärna inatt
jag bär på allt du gav till mig som en ovärderlig skatt
jag önskar att jag hade hade kunnat få säga tack

och jag minns ljudet ute i hallen där du tog av dig dina skor
och du sa att jag skulle få likadana en dag när jag blev stor
jag håller ett fönster öppet ifall du kommer hem

(ref) och i himlen, där får du det bra
i himlen, därfinns allt du vill ha
som du inte fick här

vi förlorar och vi sörjer men det goda lever kvar
och det ljuset som du tände i mig det har jag alltid kvar
så hälsa gubben i månen från mig

(ref) och i himlen, där får du...

Olo on haikea. Kaipaan jotakin, mutten oikein tiedä, mitä. Tai tiedän. Ei ollut kiva tulla yksin tyhjään kotiin. Huomenna - mitä luultavimmin, melko suurella todennäköisyydellä - tapaan Pelle Svanslösin. Tekee mieli hukuttaa hänet kaipaukseeni, kertoa, kuinka mieli tekee huudattaa Siekkareiden Ikävää "mull' on niin mieletön ikävä, en edes istua jaksa", huutaa, kuinka haluaisin olevan vain meidän kahden.
Miksi aina iskenkin niihin epätoivoisimpiin, epätodennäköisimpiin tapauksiin?