Guernica

(---- Voi, miksen ottanut matkamusiikiksi SMG:tä - vaikka on talvinen päivä, mieleni janoaa kuulla Säälittävän syksyn. Se olisi juuri tämä päivä. ---)

Tänään ei tarvinnut olla missään, tehdä mitään, ei ollut mitään suunnitelmia, ja sain nukkua juuri niin kauan kuin nukutti. Ja kyllä nukutti.

Eilen olin perinteisellä joulutonttukeikalla Pääkaupungissa isänäitini kanssa. Kuvio oli tuttu "pyhä kolminaisuus", Fazer-Stockmann-Akateeminen. Joskus on mukana ollut myös Sokos, mutta tänä vuonna se oli henkisesti ja fyysisesti liian kaukana. Vuodet alkavat näkyä isänäidissäni. Tammikuussa niitä kertyy jo kahdeksaskymmeneskahdes. Jälleennäkemisen riemua ja yhdessä tekemisen iloa varjostaa syyllisyys - minun pitäisi käydä useammin hänen luonaan. Eikä pelkästään 'pitäisi', vaan myös todella haluaisin.

Toissapäivänä, keskiviikkoiltana olin äidin luona joulukorttisulkeisissa. Jo homman aloittaminen venyi eräiden ihmisten ja asioiden takia, ja viimeinen kortti sai merkkinsä, osoitteensa ja toivotuksensa vasta reippaasti yli puolenyön. Tässä vuotena eräänä havaitsin, että tämän perheen kanssa on turha tehdä liian tiukkoja aikatauluja, se ei toimi niin että "mä ihan pika-pikaa käväsen isillä viemässä tän" tai "äidillä hakemassa ton" - kolmen minuutin pikakääntymiset eivät kuulu meidän perheemme repertoaariin. Lisäänpä tuohon kuitenkin, että itse pyysin päästä näihin talkoisiin mukaan pitkästä aikaa. Ihan tuli lapsuus mieleen! Kello vilisti kortteja valitessa ja kirjoittaessa niin nopsaan, että jäin äidin luo yöksi. Oli jännää olla vieraana paikassa, jota joskus kutsuin kodikseni, mitä se jossain, melko varhaisessa vaiheessa lakkasi olemasta.  

Keskiviikkoiltapäivänä minulla oli tapaaminen, Varsin Merkittävä Kohtaaminen, merkityksellinen kummallekin osapuolelle. Mitä voin sanoa, kaikki tuntuu niin lattealta.
Uskon, toivon. Rakastan ja kiitän.

Maanantaina tein Sen, Mitä Olen Jo Pitkään Harkinnut. Leikkasin joulutukan! Aluksi oli hassunhaikeaa katsella, kun pitkät suortuvani putoilivat hovikampaajani käsistä lattialle - niitä kertyikin aikamoinen kasa -, mutta kun "ankanpyrstö" oli valmis, tunsin oloni välittämästi kotoisaksi uudessa pehkossani. Miksen ole jo aiemmin leikannut lyhyitä hiuksia?!

Vielä on paljon tekemistä ja menemistä ennen joulua. Saan useammankin kerran ravata entisen ja nykyisen kotikaupunkini väliä ennen jouluun rauhoittumista. Aaton olen päättänyt viettää siellä nykyisessä, haluan laulaa kuoroni kanssa aattohartaudessa. Viime vuonna pohdin ensimmäistä kertaa joulun viettoa yksin. Se jäi kuitenkin kokematta, vietimme isäni kanssa kaksin erilaisen joulun. Tänä vuonna taitaakin vuorossa olla se yksinäinen. Ajatus siitä tuntuu rauhoittavalta. Jännittävän rauhallinen!