Guernica

Johan oli taas keikka. Lyhyessä ajassa tapahtui taas kaikenlaista, Isä ja Tytär, tehokaksikko voimansa tunnossa valloittamassa tätä tuulen - ja tänä viikonloppuna sateenkin - pieksemää rannikkokaupunkia. Miksi silti tuntuu niin kovin voimattomalta? Mutta toki oli hyvä nähdä isääni, sitä en kiellä. Kohtaamisemme ei tällä kertaa kuitenkaan ollut niin terapeuttinen kuin mitä ne joskus ovat olleet.

Minä olen muuttunut. Niin moni asia on nyt toisin, eikä muutos välttämättä ole ollut positiivinen. En tiedä, mitä minun pitäisi tehdä, kenelle purkautua, sillä valitusvirteni on päivästä toiseen samanlainen. Tai olisi, jos sen joka päivä jaksaisin kirjata ylös. Aina sekään ei tunnu niin kovin mielekkäältä.

Pitäisi kait lopettaa juominen tyystin, sillä alkoholi tekee pahaa oloa aiheuttavista asioista vieläkin tuskaisempia. Ne tunteet ja ajatukset olisi paras käsitellä sellaisinaan ja selvin päin. Ei sillä, että joisin mitenkään erityisen paljon tai usein, ehei, en ole ollenkaan huolissani alkoholinkäytöstäni - ainoastaan sen hetkellisestä vaikutuksesta minuun itseeni. Illanviettojen laatu on muuttunut. Tai sitten tietyistä asioista pitäisi olla puhumatta siinä 'liikuttuneessa' mielentilassa - mikä onkin taas yksi asia sarjassamme 'helpommin sanottu kuin tehty'.

Muutenkin pitäisi tehdä jotain. Hankkia jotain mielekästä tekemistä, koittaa keksiä vaikka se lopputyön aihe ja alkaa sitä väsätä. Ettei menisi päivät ihan pelastusarmeijalle. Syy nousta aamuisin sängystä.

Oloni on tällä hetkellä lähes sietämätön: mietin, mitä on taas tullut tehtyä, mitä kaikkea on oikeasti tapahtunut ja mikä on vain punaviinin aikaansaamaa harhaa. Tekisi mieli juosta karkuun huutaen, pinkoa pimeässä syysillassa alasti tai ainakin hyvin vähissä vaatteissa ja antaa lämpimän syyssateen kastella kauttaaltaan.