Guernica

ja tarmoa puhkuen intoa uhkuen mietin uuden viikon tehtäviä eikä mikään tunnu ylivoimaiselta.
Ja miten tämä kaikki kuitenkin päättyy? Juu. Puolenyön maissa nukahdan oi niin raskaan viikonlopun jälkeen suloiseen uneen ja kuorsaan iloisesti kellon soittoon asti. Eikä vielä silloinkaan ole univelka kokonaan kuitattu, ja mukavuudenhaluisena kotikissana käännän kylkeä sen sijaan että pingahtaisin pystyyn ja alkaisin uuden viikon vielä tänään mahdollisilta tuntuvine tehtävineen.

Loppujen lopuksi käy niin kuin tässä viikkona, parina aiemminkin: tiedän hyvin, että nousta pitäisi, mutta puristan silmät kiinni ja toivon havahtuvani uudestaan vasta sitten kun kello näyttää sen olevan myähästä ny. Ja niinpä kääntelen kylkeä koko päivän. Kirjoitan tänne huomenna alkuillasta ennen jumppaan menoa ja vuoroin kiroan, vuoroin ruoskin, ja taidanpa taas ihmetelläkin itseäni ja jaksamattomuuttani ja lupaan hoitaa kaikki suunnittelemani asiat kuntoon "heti huomenna".

Äiti auta. Tai Isä. Tai Joku. Apua.

katsoa tämä.

meni ihan valvomiseksi. Luin vanhoja lehtiä jotain pikku pikku kotini viihtyisyyden eteen tehdäkseni ja lopuksi vielä yhtä tenttikirjoista opiskelujani edistääkseni. Uni ei tullut ei sitten millään, ja kello, jonka olin laittanut tavallista myöhempään soimaan, tuntui parkaisevan aivan liian aikaisin. Peiton alla menikin sitten suurempi osa päivästä kuin laki sallii ja lääkäri määrää. Eikä edes hävetä. "Hei, mun nimi on Snorkfröken ja mä oon uniholisti" -Hei Fröken... 

Tämä yö näyttää toistavan samaa kaavaa. Ehkä pitäisikin valvoa koko yö, jotta seuraavana iltana saisi unen päästä kiinni suht järkevään aikaan. Edellyttäin siis, että valvoisin myös sen unetonta yötä seuraavan päivän, enkä tempaisisi mitään seitsemän tunnin päikkäreitä.

Mikä olisi sellainen ehdoton pakko, joka saisi minut tekemään jotain asioille - opiskeluille, työnhaulle, ihmissuhteille? Mitä minä oikein odotan, huomista päivää, parempia ilmoja, sitä kuuluisaa kaunista päivää jossakin tulevaisuudessa? On kuin kävisin väsytystaistelua, mutta ketä koitan väsyttää? Itseäni - kun olen tarpeeksi kyllästynyt elämääni tällaisena otan vihdoin itseäni niskasta kiinni ja panen asiat kuntoon. Elämää - odotan kohtalon (tai jumalan) kyllästyvän aikaansaamattomuuteeni ja armollisesti heittävän minulle pelastavan köyden tai edes oljenkorren. Maailmaa - kunhan tästä aikaa kuluu niin minullekin on raivautunut paikka maailmassa ja uudet mahdollisuudet aukenevat edessäni kuin pellot Pohjanmaalla.

Näinköhän?

Tänään pahaa mieltä ja oloa aiheutti monet asiat, eniten ehkä (ex-)kaverini naimisiinmeno, josta enemmän toisaalla, mutta kärsimys alkoi sähköpostista seminaarikolleegiolle. Päätin rajoittaa viestin vastaanottajajoukon seminaarinvetäjiin ja opponentteihin. Siltikin minun oli vaikea muotoilla asiani niin ettei luiskahtaisi epätoivon tai itsesäälin puolelle.

Tyvärr har jag kommit ingenvart med avhandlingsarbetet och har därför inte åstadkommit någon uppsats att bidra till seminariet med.
Beklagar för eventuella olägenheter
[S-Fröken]

En odottanut keneltäkään mitään vastausta viestiini. Siksi oli aika iloinenkin yllätys, kun nyt illalla uskaltauduin katsomaan postilaatikkoani ja huomasin Risuparran muistaneen minua:

Hej!
Kan du då komma upp och få handledning, så att du kan komma vidare? Jag reser till Åland på fredag, men om du inte kan komma i morgon, går måndag eller tisdag också. Men kanske [Lektor S.] redan ger råd?
Hälsningar, [Skäggam]

Suorastaan liikuttavaa, enkä sano sitä alkuunkaan ironisesti. Tekee mieli tehdä tuhlaajapojat - mennä hänen vastaanotolleen, vuodattaa kaikki ja sen jälkeen kuunnella hänen lohduttavia sanojaan siitä, kuinka kaikki on mahdollista ja kaikki aina lopulta onnistuu. Loppujen lopuksi aika ihana vanha ukkeli. Mutta niinhän vanhat miehet ovat, varsin mukavia, vallan ihania...!!!

skulle det ha varit den stora dagen då det var dags för mig att lämna in min seminarieuppsats. I natt när jag inte kunde sova började jag i mitt lilla huvud formulera en e-post till hela seminariekollegiet där jag ber om ursäkt för att inte har någonting att kontribuera till nästa veckans seminarium med.

När det gäller avhandlingsarbetet är mitt huvud fortfarande lika tomt som förut. Jag har dock sänkt ribban och börjat reflektera över sådana ämnen som en fallstudie över tvåspråkighet, eller en människas idiolekt, kunskaper i svenska hos en viss typ av människa.

Innan jag ägnar mig helt åt min avhandling skulle det kanske vara vettigt att ha, om inte avslutat åtminstone vara på den säkra sidan av den finska uppsatsen. Vilken jag också är besynnerligt rädd för. På ett sätt är det som om jag själv skapar problem långt innan de ens uppstår. Så blir det en ond cirkel - jag vågar inte ta itu med arbetet för jag har blivit så skräckslagen och är säker på att jag inte kommer att lyckas med jobbet.

Och ändå blir det alltid någonting, på något sätt lyckas jag slutföra alla de viktiga uppgifter jag är absolut tvungen att prestera. Kanske inte alltid med så lysande resultat, men i det skede är det viktigaste för mig att få dessa uppgifter verkligen slutförda.

Just nu kommer detta dock inte hända med seminarieuppsatsen. Men den dagen kommer nog.

Osaisinpa, jaksaisinpa kirjoittaa kaunista, koherenttia tekstiä - mutta en vain osaa jaksa viitsi pysty. Niin paljon sälää, sirpaleita, jotka eivät liity toisiinsa, mutta kuitenkin kaikki liittyy tavalla tai toisella kaikkeen.

Madonnan sivulla soi taustalla valikoima Rouva Popin Kuningattaren valikoituja hittejä, noin kymmenen kappaletta, ja ensimmäisenä pukkaa päälle tuorein biisi Hung up. Madonnamaisen tyylikäs sämpläys Abban teoksesta Gimme! Gimme! Gimme! (A man after midnight). Jopa niin iskevä, että mietin, pitäisikö vetää tämä ja seuraava kuu puuroa ja muuta kaapin perältä löytyvää, ja sijoittaa vaivalla ansaitut pennoset Rouva Guy Ritchien Confessions on a Dance Flooriin, josta eräässä haastattelussa sanotaan "uptempo and bristling with energy".

Hassua, miten pitkä ja toisaalta yhtä aikaa lyhyt aika viikko on. Viime maanantaista on tosiaankin vasta viikko. Viime viikonloppuna olin aivan toisenlaisissa maisemissa ja tunnelmissa. Tänä viikonloppuna olin entisessä kotikaupungissani pitkästä aikaa, näin vanhempiani ja sukulaisiani ja Nasuakin. Sunnuntaina juhlittiin serkun 18-vuotissynttäreitä, eli oli ihan "asiaakin" sinne "Itä-Suomeen". Melkein meinasin jättää menemättä. Mutta sitten mietin, koska olen viimeksi nähnyt kaikkia niitä ihmisiä, ja kuinka kurjalta minusta kuitenkin tuntuisi, jos en menisi. Lauantai-iltapäivänä selvittyäni tiskivuoresta tein pikaisen päätöksen ("Quick decision!") ja panin tuulemaan. Vermeet kasaan ja äkkilähtö junalle. Kolmenkymmenenseitsemän minuutin kuluttua päätöksestäni seisoin asemalaiturilla junalippu kädessä, yhdeksän minuuttia aikaa junanlähtöön.

Tänään tartutin hymyn! Junassa matkalla tänne sen seisoessa eräällä suurella asemalla muuan mies tuli rappusia alas laiturille. Hän katsoi suoraan minuun. Katsoin takaisin, ja aloin hymyillä. Hän ei kääntänyt katsettaan, vaan hetken päästä hänenkin kasvonsa valaisi iloinen hymy! Omaa hymyäni jatkui vielä hyvän matkaa junan lähdettyä asemalta. Ehkä myös hän kulki ainakin pätkän matkaa hymy huulillaan.

Pelle Svanslös on vallannut suuren osan ajatuksiani kummitellen mielessäni harva se hetki. Naisellisen kierosti luotan siihen, että olen tehnyt lähtemättömän vaikutuksen häneen ja hänkin aina silloin tällöin saa itsensä kiinni ajattelemasta minua!

Mamma ja Mies lienevät päätyneet purkamaan kihlauksensa. Olisiko kaikki tämä voitu estää etenemällä hiukan hitaammin? Voi olla. Tai sitten sovittamattomat erimielisyydet olisivat nostaneet päätään myöhemmin, kun olisi jo ollut yhteiset tilat ja torpat ja ero olisi ollut monta kertaa vaikeampi ja sotkuisempi. Vaikeahan se on varmaan nytkin, sitä en kiellä, ja voin vain toivoa, ettei Mamma menetä toivoaan kokonaan. Jossain on hänellekin joku, on oltava! Niin kuin kaikille meille. (Voisiko minun jokuni olla Pelle Svanslös?)

Katselen kuviasi uusimmasta järjestösi lehdestä. Toisessa olet vakavahko, toisessa hymyilet leveästi. Sinulla on kaunis hymy, joka ulottuu aina silmiin asti. Koskakohan näen sen seuraavan kerran. Siihen voi mennä aikaa. Meneekin. Toivottavasti ei pientä ikuisuutta. Luultavimmin käy niin, että juuri kun olen saanut neutralisoitua kaikki tunteeni ja pystyn keskittämään ajatukseni muuhunkin kuin kanssasi viettämään viikonloppuun, Sinä annat viimeinkin kuulua itsestäsi. Ja taas minua viedään - "kuin pässiä narussa..." En taida edes haluta unohtaa Sinua. Ei vielä, en pysty.

 

Every little thing that you say or do
I'm hung up
I'm hung up on you
Waiting for your call
Baby night and day
I'm fed up
I'm tired of waiting on you

I can't keep on waiting for you
I know that you're still hesitating
Don't cry for me
'cause I'll find my way
you'll wake up one day
but it'll be too late

Eihän sitä koskaan tiedä. Voihan olla, että jotakin on tarkoitettu tapahtuvaksi. Ja jos näin on, niin kyllä se tapahtuu. Sitten kun aika on otollinen ja olemme molemmat valmiita. Kun on vain Sinä ja minä.

Päivästä toiseen sitä samaa. Ensi viikko on yliopistossamme opetukseton, jonkinlainen peruskoulun ja lukion jälkeinen syysloman korvike (vihdoinkin). Minun elämääni ensi viikko ei vaikuta mitenkään muuten, kuin että ihan luvan kanssa saa olla menemättä luennoille.

Hyvin suunniteltu jää aina lopulta tekemättä (ei tosin aina). Suunnittelen loppuja opiskelujani niin hyvin, huolella ja perusteellisesti, että lopulta varmaan päädyn siksi kuuluisaksi gradua vaille maisteriksi. Periaatteessa ei ole enää paljon jäljellä - suomen viimeinen kurssi, ruotsin kolme kurssia (joista yhdestä odottelen merkintää rekisteriin) ja gradu. Tekemistä lienee liian vähän, enkä siksi saa potkittua itseäni mitään edellämainituista tekemään.

Tuntuu kuin olisin maailmanpyörässä, jonka vauhti kiihtyy koko ajan. (Maailmanpyörä siksi, että vaikka olen koko ajan liikkeessä, en liiku minnekään. Paikka on sama, näkökulma vain välillä vaihtuu.) Tiedän, että pois pitäisi päästä, mutta vauhti on jo liian kova, jotta sieltä voisi hypätä, eikä ole ketään, joka painaisi jarrua ja pysäyttäisi pyörän. Mitä kauemmin odotan, sitä vaikeammaksi käy poispääsy. Ja pääsy kiinni elämään pyörän ympärillä.

One more day on a roller coaster
If I scream they spin me faster
Everything gone backwards
And it's, upside down

Republica: Get off

En olisi uskonut, että tuntuisi tältä. Koko homma olisi miljoonasti helpompi, jos siihen ei olisi sekoitettu näin paljon tunteita. Mutta sitä Sinä halusit. Toisaalta olen kahden vaiheilla: voisin tallettaa Sinut kuviksi muistoihin, sanoiksi päiväkirjaan, enkä muistella kuin joskus salaa hyvällä. Voisin myös antaa Sinulle paikan mielessäni, sydämessäni, ajatuksissani, antaa Sinun asettua taloksi minuun. Edellinen olisi monestakin syystä parempi. Jälkimmäinen kuitenkin todennäköisempi.  

Eilen vihdoin itkin. Itkin myös, kun soitit. Olin juuri ajatellut Sinua - ja samassa puhelin soi. Oli yhtä aikaa ihanaa ja kauheaa puhua kanssasi. Ihanaa kuulla äänesi, kauheaa kuulla se toistaiseksi viimeistä kertaa. Toistaiseksi olemme erossa, kaukana toisistamme, poissa toistemme elämästä. Poissa silmistä. Muttei mielestä. Aina kun Sinua muistan, teen sen lämmöllä. Ja kaipauksella.

Tänä aamuna radiossa soi pitkän pitkästä aikaa PMMP:n Oo siellä jossain mun. Se osui ja upposi, olkoot jonkun mielestä vaikka kuinka yksinkertaista tusinamusaa, mutta se oli juuri siinä. Ehkä joskus vuosien päästä meilläkin on aikaa, aikaa toisillemme, aikaa yhdessä. Koulun jälkeen, ennen kuoroharjoituksia (keskiviikko, muistathan!) pyörsin kaikki cd-levyjä koskevat pyhät päätökseni ja marssin Anttilaan ostamaan Kovemmat kädet. Koko levy on hyvä, yllättävän hyvä, mutta eniten kuuntelen kappaleita kolme ja neljä.

Nautin joka hetkestä, jonka sain kanssasi viettää.