Guernica

ja tarmoa puhkuen intoa uhkuen mietin uuden viikon tehtäviä eikä mikään tunnu ylivoimaiselta.
Ja miten tämä kaikki kuitenkin päättyy? Juu. Puolenyön maissa nukahdan oi niin raskaan viikonlopun jälkeen suloiseen uneen ja kuorsaan iloisesti kellon soittoon asti. Eikä vielä silloinkaan ole univelka kokonaan kuitattu, ja mukavuudenhaluisena kotikissana käännän kylkeä sen sijaan että pingahtaisin pystyyn ja alkaisin uuden viikon vielä tänään mahdollisilta tuntuvine tehtävineen.

Loppujen lopuksi käy niin kuin tässä viikkona, parina aiemminkin: tiedän hyvin, että nousta pitäisi, mutta puristan silmät kiinni ja toivon havahtuvani uudestaan vasta sitten kun kello näyttää sen olevan myähästä ny. Ja niinpä kääntelen kylkeä koko päivän. Kirjoitan tänne huomenna alkuillasta ennen jumppaan menoa ja vuoroin kiroan, vuoroin ruoskin, ja taidanpa taas ihmetelläkin itseäni ja jaksamattomuuttani ja lupaan hoitaa kaikki suunnittelemani asiat kuntoon "heti huomenna".

Äiti auta. Tai Isä. Tai Joku. Apua.