Guernica

meni ihan valvomiseksi. Luin vanhoja lehtiä jotain pikku pikku kotini viihtyisyyden eteen tehdäkseni ja lopuksi vielä yhtä tenttikirjoista opiskelujani edistääkseni. Uni ei tullut ei sitten millään, ja kello, jonka olin laittanut tavallista myöhempään soimaan, tuntui parkaisevan aivan liian aikaisin. Peiton alla menikin sitten suurempi osa päivästä kuin laki sallii ja lääkäri määrää. Eikä edes hävetä. "Hei, mun nimi on Snorkfröken ja mä oon uniholisti" -Hei Fröken... 

Tämä yö näyttää toistavan samaa kaavaa. Ehkä pitäisikin valvoa koko yö, jotta seuraavana iltana saisi unen päästä kiinni suht järkevään aikaan. Edellyttäin siis, että valvoisin myös sen unetonta yötä seuraavan päivän, enkä tempaisisi mitään seitsemän tunnin päikkäreitä.

Mikä olisi sellainen ehdoton pakko, joka saisi minut tekemään jotain asioille - opiskeluille, työnhaulle, ihmissuhteille? Mitä minä oikein odotan, huomista päivää, parempia ilmoja, sitä kuuluisaa kaunista päivää jossakin tulevaisuudessa? On kuin kävisin väsytystaistelua, mutta ketä koitan väsyttää? Itseäni - kun olen tarpeeksi kyllästynyt elämääni tällaisena otan vihdoin itseäni niskasta kiinni ja panen asiat kuntoon. Elämää - odotan kohtalon (tai jumalan) kyllästyvän aikaansaamattomuuteeni ja armollisesti heittävän minulle pelastavan köyden tai edes oljenkorren. Maailmaa - kunhan tästä aikaa kuluu niin minullekin on raivautunut paikka maailmassa ja uudet mahdollisuudet aukenevat edessäni kuin pellot Pohjanmaalla.

Näinköhän?