Guernica

Nie mam nic do powiedzenia.
Tällä hetkellä pääni on niin sekaisin, etten osaa enkä halua kirjoittaa tänne. Ehkä sitten, kun taas pystyn muodostamaan kokonaisia lauseita, joita ei katkaise näinä viime päivinä niin usein hokemani VSP-mantra.

Viikonloppuna vihdoin raaskin avata Mummilta jo viime keväänä saamani paketin. Tiesin, mitä se sisälsi, ja olisi ehkä pitänyt kuoria se esiin aiemmin, mutten paketin kauneuden (vain senkö?) takia sitä tehnyt.

Kauniin paperin ja rusetin alta paljastui siis Graduopas. Aloin kahlata sitä eilen läpi, kun kävin ylikierroksilla niin, ettei nukkuminen tullut mieleenikään. (Jossain vaiheessa kuitenkin sain tarpeekseni ja katsoin iltasaduksi SATC:n neljänneksi ja kolmanneksi viimeiset jaksot, puolalaisin tekstityksin.)

Päästyäni noin sivulle 45 aloin pyöritellä asioita päässäni. Kaivoin ostamani hienonhienon vihon esiin, sellainen paksu, joka on valmiiksi jaettu viiteen eri osaan. Ensimmäinen osio tuli pyhitettyä graduseminaarille, toinen suomen praktikumille. Jatkoin asioiden vatvomista paperilla.

Gradun osalta melko lohdutonta; mikään ruotsiin liittyvä ei kiinnosta. Ruotsi ei voisi kauempana olla ajatuksistani ja mielestäni. Kaikki mielekäs on enemmän suomen alaa. Kaikki tieteellinen on jo suomeksi vaikeaa - ja sitten pitäisi vielä ruotsiksi ajatella, kirjoittaa, ideoida, lukea, pohtia. Kielen puolesta kaikki tuo on "helt okej", se on se tieteellinen osa, mikä huolestuttaa. En osaisi analysoida kieliopillisia asioita samalla tavalla, yhtä hyvin kuin jos tutkisin suomea. Naurattaa: pro gradu on opinnäytetyö. En koe olevani valmis sellaista tekemään, sillä en koe oppineeni näinä kuutena vuotena paljoakaan mitään tieteellistä. En edes mitään humanistista.

Viimeiset kolme vuotta olen hokenut olevani opinnoissani "jo niin pitkällä, ettei enää kannata jättää kesken". Entäs jos olisinkin jo heti silloin jättänyt akateemisen maailman ja jatkanut oppimista esimerkiksi ammattikorkeassa? Olisin ehkä jo valmis, minulla olisi ammatti, tekisin oman alani töitä. Entäpäs jos.

Entäs jos koittaisin jotenkin vääntää tuon vaadittavan työn kasaan ja miettiä, mikä minua oikeasti kiinnostaa. Sitten kun olen valmis, voin alkaa jotakin muuta, jotain, missä voin yhdistää kiinnostukseni kieliin ja siihen toistaiseksi vielä hukassa olevaan.

"petite, engaging creatures overflowing with positive energy."
"Lazy? Let's just say easily distracted."
"Although intelligent and witty, otters have a tendency to suffer from self-doubt, and fear of failure can prevent them from living up to their true potential."
"As lovers, otters are tenacious and have remarkably vital libidos."
"There is no question that the otter is going to have children. Lots of them." - Say WHAT???!!!

 Syksyinen > Jani > The Animal in You Personality Test

Miksi teen näin? Olenko todella niin pohjattoman laiska vai muuten vain TYHMÄ? Toisinaan on, kuin tahallani sabotoisin mahdollisuuksiani voidakseni taas itkeä, kuinka maailma on paha paikka eikä kukaan minusta välitä ja aina kaikki menee ihan päin juuri sitä.

Ehkä luulen myös, että tällainen julkinen itseni ruoskinta tekee tekemisistäni, tässä tapauksessa tekemättä jättämisistäni paljon hyväksyttävämpää. Kun itse avoimesti tunnustan pahat tekoni olematta niistä mitenkään ylpeä, ei kukaan muu voi minua niistä enää rangaista. Ainakaan niin kovin.

Jotakin on vielä pelastettavissa tämänpäiväisestä professorin vastaanotosta. Tarkoitus on puhua praktikumin korvaamisesta esseellä ja kirjatentillä. Haluanko esseen vai kirjatentin olevan kahden ov:n laajuinen? Ja mistä tuon esseeni haluan kirjoittaa? Mistä ehdottomasti en?

Hop to it, Fröken.

Mamma on täällä!
Tuli kaupunkiini erään yhdistyksen syyskokoukseen ja joihinkin ties-kuinka-monivuotisjuhlallisuuksiin.

Suhteemme on vain parantunut kotoa lähtöni jälkeen. Toki vieläkin otamme yhteen, mutta emme aivan niin rankasti kuin Silloin Joskus. Ja ainakin hieman enemmän kuin ennen ajattelemme toisiamme itsenäisinä yksilöinä: enhän enää ole hänen kotonaan (kuten hän joskus riidellessämme asian ilmaisi) asuva, hänestä taloudellisesti riippuvainen olento, jonka pitää kaikkeen saada hänen siunauksensa.

Äitini tietää paljon mitä erilaisimmista asioista (ainoa asia, jossa hänen käytännön taitonsa ovat vähän "niin ja näin", on ruuanlaitto). Jos ei tiedä, niin ottaa selvää. Hänen puoleensa käännymme, niin minä kuin isänikin, kun mielessämme on kiperiä kysymyksiä verotuksesta, etuuksista, jopa laista. Ja äiti aina auttaa.

Tosin aina joskus tuntuu äidiltä unohtuneen myös minun olevan "aikuinen" omine menemisineni (tai menemättömisineni) ja suutun, kun hän olettaa minun heti käskystä rientävän paikalle esimerkiksi kissavahdiksi tai videokasetinvaihtajaksi. Joskus minulla on hyvä syy olla tulematta entiseen kotikaupunkiini (opiskelu, kuoro, raha), kun taas joskus "ei nyt vaan huvita". Oli syy kumpi tahansa, tilanne on kiusallinen. Toisaalta tuntuu, että petän äitini, kun en pysty olemaan avuksi. Toisaalta ärsyynnyn, kun hän kuvittelee voivansa kiristää minua kaikella hänen minun hyväkseni tekemällään auttamaan häntä.

Sitten on jotain sellaisia asioita kuin tämä vierailu (ainakin tähän asti), ja päällimmäisenä mielessä ovat ainoastaan hyvät asiat ja halu olla mukava takaisin. Tikulla silmään sitä, joka vanhoja muistaa. - Auts.

Kuitenkin se on "mun äiti", minulle tärkä ja rakas. Ja jonka kunniaksi aina silloin tällöin kuuntelen Spice Girlsien Maman! Kuten eilen. Mun Äiti!

Kerrankin revin itseni ajoissa ylös. Keitin kahvit, luin lehden, puin päälleni, vein roskat, pakkasin repun. Vielä jäi aikaa läksyjen lukemiseenkin (olihan minulla tosin ollut viikko aikaa niitä lukea). Olin jo ihmeen ajoissa valmis lähtemään opinahjooni.

Vaan kuinkas.
Vielä jostakin itsellenikin tarkemmin määrittelemättömästä syystä päätin jättää fäärin alkeiskurssin. Ehkä syitä on monia. Raapustaessani nimeäni ilmoittautumislistaan en ollut oikein varma valinnastani. Eilen aerobikissa tajusin, mistä "pihallaolo" joskus, usein johtuu. Jos tulee sellainen olo, ettei ohjaaja itsekään tiedä, mitä pitää tehdä, mitä ohjaamisesta tällöin tulee? Hokasin kyllästymiseni, ärsytykseni, pihallaolemiseni varsin usein johtuvan puutteellisista ohjeista. Mikään ei ole turhauttavampaa kuin ensin huonosti suunniteltu tehtävä, puutteellinen ohjeistus ja sitten ohjaajan suusta aivan liian usein kuuluvat "oho, sori", "nyt mä menin itekin ihan sekasin", "tota joo, otetaan vielä alusta".

Ja takaisin fääriin. Aloin miettiä, kuinka kiinnostunut oikeastaan olen Färsaarista tai fäärin kielestä. Viime viikolla opettaja kyseli meiltä mielikuviamme Färsaarista. Minun ajatukseni erosivat aika lailla muun ryhmän mainitsemista asioista. Mieleeni tulee kylmä ja jää. Ehkä mielessäni sotken sen Grönlantiin. Aivan ensimmäinen ajattelemani asia tosin on, ei suinkaan lampaat, kuten muilla ryhmäläisillä, vaan jonkin einesvalmistajan mainos 1980-luvulta: "kalapuikko uusi suoraan Färsaarilta".

Uskottelin itselleni, että voin syventyä muihin tärkeämpiin, jo rästissä oleviin ja pian sinne asti ehtineisiin tehtäviin, jos en mene tuolle kurssille. Voin hoitaa kaikki ne vähät tehtäväni paremmin, kun ei tarvitse stressata tuosta puolihuolellisesti suunnitellusta kurssista, johon kiinnostus on kymppi ja motivaatio miljoona. Itseään on niin helppo pettää.

Olen hirvittävän väsynyt. Eilen kotimatkan toiseksi viimeisessä ylämäessä uuvutus iski täysillä. En meinannut jaksaa kivuta loppuun asti. Mietin, mitä tapahtuisi, jos vain lysähtäisin siihen taakkani alle pyöräni viereen. Se tuntui varsin hyvältä ajatukselta. Tänään kuorosta tullessa olin vähintään yhtä väsynyt, loppuunajettu, kiukkuinenkin. Kun pääsin oven tälle puolelle, tuli itku.

Kuorossa on eräs ärsyttävä mies. Tänään tuli melkein tappelu. Melkein siksi, etten kerennyt kunnolla iskeä takaisin. Hän on juuri sellainen inhottava inttäjä: hän tietää, hän osaa, hänellä on kokemusta, vain hän on oikeassa. Juuri sellainen, jonka mielestä on hyvä vitsi nolata toinen muiden edessä, saada toinen näyttämään tyhmältä, saada toiselle jauhot suuhun omalla "tietämyksellään".

Sosiaalinen kompetenssini on sitä luokkaa, että mielessä kävi ajatus kuoron lopettamisesta tämän ihmisen takia. Inhoan häntä niin. Tällaisten ihmisten seuraa mieluiten vältän kokonaan. En kuitenkaan osaisi pitää suutani kiinni, mutten oikein kiperässä tilanteessa keksi mitään tarpeeksi nasevaa sanottavaa.

Mikä ihme väsyttää näin? Olenko jumpannut liikaa? Vai onko tekemistä liian vähän? Eikö selibaatinkin pitäisi lisätä energiaa? Niin, hokasin tänään, etten pääse toiseen lempijumppaani ensi viikolla tyrnitutkimustulosten tiedotustilaisuuden takia. Yhyy! Mitäs nyt tehdään? Kuinkas tästä selvitään?! Miten se oli, "elämä pilalla ja puurossa liian vähän suolaa".

Väsyttää. Kunpa voisin vain nukkua. Mutta muuttuisiko mikään, helpottaisiko olo, paranisiko mieli? En usko. Vaikka kaikki olisikin hetken hyvin, olosuhteet kuitenkin muuttuisivat ennen pitkää.

Puolitoistatuntinen seminaari lyheni - onneksi - tunnin mittaiseksi. Siellä käsiteltiin ainoastaan yksi tutkimussuunnitelma. Minun kontribuutioni keskusteluun oli yksi kommentti kännyköistä, teknisestä mahdollisuudesta lähettää yli 160-merkkisiä viestejä.

Seminaarinvetäjien kommentoidessa skissiä mietin, mitä ihmettä teen täällä. Miten ihmeessä olen päässyt näin pitkälle. Ehkä oikeammin, miten ihmeessä olen joutunut näin pitkälle. En tunne itseäni yliopistotason opiskelijaksi. Minulle sopisi paremmin lukio. Olen joko todella väärinymmärretty nero tai pahasti jälkeenjäänyt reppana.

Jo kolmen sivun pienoistutkielman kirjoittaminen tuottaa tuskaa. Miten ihmeessä saan koskaan kasaan ensin parikymmensivuisen seminaariaineen, ja sitten joskus myöhemmin, kauheuksien kauheus, 60-80-sivuisen lopputyön. Tutkielman. Pro gradu-avhandlingin.

Jotenkin olen räpiköinyt tieni lähes maisteriksi. Miten ihmeessä olen siinäkin onnistunut. Tai no, eihän tieni tänne asti ole kolmosilla kivetty, pikemminkin armoykkösillä reunustettu ja kakkosilla koristeltu. Onko tiellä niin väliä, jos kuitenkin saavuttaa päämäärän. Sinne vain tuntuu olevan vielä niin mahdottoman pitkä ja vaikea matka. Tuntuu, luulen, että minusta tulee vatsahaavainen hermoraunio ennen, kuin maisteri.

Mammalla ja Miehellä on kriisi, ensimmäinen kunnon välienselvittely. Sukulaisten puolta totta kai pidetään aina. Hassua: nyt äitini käy läpi samaa, mitä minä niin monet kerrat aiemmin.

Vanhempani erosivat parikymmentä vuotta sitten minun ollessani kolmevuotias. Kumpikaan ei, syystä tai toisesta, ryhtynyt mihinkään vakavaan suhteeseen eron jälkeen. Vasta nyt ovat molemmat löytäneet itselleen uudet tärkeät ihmiset. Mutta hyvin pitkään normaalitilanne oli se, että minä asuin kahdestaan äitini kanssa, eikä kummallakaan vanhemmalla ollut uutta suhdetta.

Jos se on siis ollut vakio, muuttumaton, muutos siihen on suhde. Aloin leikkiä ajatuksella kriisin kertomisesta ES:lle. Saattaisin kehdata tunnustaa, kuinka toisaalta olisi helpottavaa, jos mitään muutosta (avioliittoa) ei tapahtuisi, vaan kaikki palaisi ennalleen, säilyisi muuttumattomana. Johon hän tietysti heittäisi kysymyksen muutoksen pelottavuudesta, jatkaisi, enkö halua vanhempieni olevan onnellinen, ja varmaan vielä jotakin kiperää seuraisi. Aloin miettiä.

Jos minun vakioni on ollut yksinolevat vanhemmat, on jollekulle toiselle ollut normaalia, että heidän vanhempansa, tai hän itse, on pitänyt yhtä puoliskonsa kanssa iät ja ajat ja aikoo niin vastakin. Jos minun pitäisi hyväksyä muutos - MITÄS JOS näille yhtä pitäville ehdottaisikin muutosta: "te ootte olleet yhdessä 28 vuotta, nyt olis aika tehdä vähän muutoksia, teidän pitää erota". Kuinka innokkaita olisivat tässä tapauksessa hyväksymään muutoksen.

Hieman ehkä kärjistettyä, mutta tappelen silti ajatukseni puolesta. Mikä on minulle normaalia, tavallista, ei ehkä ole sitä jollekulle toiselle. Pitäähän muutoksiin suhtautua, sopeutua, mutta enimmäkseen muutoksiin, tietynlaisiin sellaisiin ei suhtauduta hihkuvalla innolla. Mitä jos joku pakotettaisiin sopeutumaan minun tavalliseeni, hänelle siis epätavalliseen. Tämänkin adaptoitumisen tulisi tapahtua, tasapuolisuuden nimissä, nätisti hiljaa hyväksyen.

Ajatus oli hyvä, mutta en oikein osaa selittää tai perustella näkökantaani. Tämän takia en ole hyvä riitelijä enkä väittelijä. Jossain vaiheessa en enää keksi mitään argumenttia, ja viimeinen oljenkorteni, johon turvaudun, viimeinen, mitä suustani tulee, on "no haista sitte ...".

Itseään on aivan liian helppo pettää. Itselle tehdyistä päätöksistä on helppo luistaa, jos "nyt tänään ei vain satu tuntumaan siltä". Vaikka kuinka tietäisin päätöksestäni olevan hyötyä itselleni ja sen pyörtämisestä jonkinasteista haittaa, liian usein päädyn liu'uttamaan rajoja. Liekö syynä mukavuudenhalu, laiskuus vai sittenkin puutteellinen itsensä arvostaminen.

Etenkin itselleen on helppo valehdella, ja kun tarpeeksi jotakin asiaa hokee, alkaa siihen jo pian uskoa. Kaikki voi nätisti selittää parhain päin, ettei vaikuttaisi laiskalta ja saamattomalta, tyhmältä, ajattelemattomalta:
"Kyllä mä voin syödä suklaata/sipsejä/keksejä, kun jumpassakin olin." - Näillä sanoilla putoaa hyvinkin jättipussi sipsejä, kokonainen suklaalevy, iso paketillinen täytekeksejä (tai kaikki nämä yhdellä kertaa). Mutta kun kerran jumpassakin olin.
"Ei meidän suhteesta mitään vakavaa tuu koskaan. En saa tästä suhteesta sitä, mitä haluan." - Ja taas tuli oikeutettua joku yhden, ehkä kahden illan tuttavuus, jonka kanssa minulla ei myöskään ole sitä haluamaani tulevaisuutta.
"Mulla on tänään vaan yks tunti koulua. Ei mun tarvii mennä sinne. Oikeastaan mun ei tarvii tänään liikkua yhtään mihinkään." - Siinähän se päivä sitten menikin tekemättä mitään. Tai no, kai iänikuisten videoiden ja DVD-levyjen tuijottelu on tekemistä sekin. Ei tosin alkuunkaan niin hyödyllistä kuin pyöräileminen kouluun ja takaisin, ja samalla matkalla olisin hoitanut kirjastokeikan, kauppareissun, ja toimittanut pari muutakin asiaa.

Pahimpia ovat monimutkaiset, monisanaiset, suunnittelua vaativat totuuden kaunistelut, joilla hyvin usein petetään itsensä lisäksi myös jotakuta muuta pahaa-aavistamatonta, hyväuskoista, luottavaista ihmistä.

Jos tekee tällaista tarpeeksi kauan, eikö se vaikuta ihmiseen ja hänen ihmissuhteisiinsa, kykyyn muodostaa ja ylläpitää niitä? Missä vaiheessa tällainen käytös menee psykopatian puolelle? Voiko enää luottaa kehenkään toiseen, jos itsellä on tapana silloin tällölin kiertää totuutta? Ja mitäs sitten, kun jää kiinni tekemisistään ja sanomisistaan?

Kun itse tajuaa eron todella tapahtuneen ja kuvitellun vaihtoehdon välillä, lienee jotakin vielä pelastettavissa. Siinä vaiheessa, kun omaa elämää pitää kaunistella itselleen, kannattaa harkita, josko pystyisi oikeasti toteuttamaan nämä kauniit asiat. Ei tarvitsisi selitellä asioita, keksiä niille oikeutuksia, ja ehkei oma elämä näyttäisi enää ihan niin surkealta.