Guernica

Mamma on täällä!
Tuli kaupunkiini erään yhdistyksen syyskokoukseen ja joihinkin ties-kuinka-monivuotisjuhlallisuuksiin.

Suhteemme on vain parantunut kotoa lähtöni jälkeen. Toki vieläkin otamme yhteen, mutta emme aivan niin rankasti kuin Silloin Joskus. Ja ainakin hieman enemmän kuin ennen ajattelemme toisiamme itsenäisinä yksilöinä: enhän enää ole hänen kotonaan (kuten hän joskus riidellessämme asian ilmaisi) asuva, hänestä taloudellisesti riippuvainen olento, jonka pitää kaikkeen saada hänen siunauksensa.

Äitini tietää paljon mitä erilaisimmista asioista (ainoa asia, jossa hänen käytännön taitonsa ovat vähän "niin ja näin", on ruuanlaitto). Jos ei tiedä, niin ottaa selvää. Hänen puoleensa käännymme, niin minä kuin isänikin, kun mielessämme on kiperiä kysymyksiä verotuksesta, etuuksista, jopa laista. Ja äiti aina auttaa.

Tosin aina joskus tuntuu äidiltä unohtuneen myös minun olevan "aikuinen" omine menemisineni (tai menemättömisineni) ja suutun, kun hän olettaa minun heti käskystä rientävän paikalle esimerkiksi kissavahdiksi tai videokasetinvaihtajaksi. Joskus minulla on hyvä syy olla tulematta entiseen kotikaupunkiini (opiskelu, kuoro, raha), kun taas joskus "ei nyt vaan huvita". Oli syy kumpi tahansa, tilanne on kiusallinen. Toisaalta tuntuu, että petän äitini, kun en pysty olemaan avuksi. Toisaalta ärsyynnyn, kun hän kuvittelee voivansa kiristää minua kaikella hänen minun hyväkseni tekemällään auttamaan häntä.

Sitten on jotain sellaisia asioita kuin tämä vierailu (ainakin tähän asti), ja päällimmäisenä mielessä ovat ainoastaan hyvät asiat ja halu olla mukava takaisin. Tikulla silmään sitä, joka vanhoja muistaa. - Auts.

Kuitenkin se on "mun äiti", minulle tärkä ja rakas. Ja jonka kunniaksi aina silloin tällöin kuuntelen Spice Girlsien Maman! Kuten eilen. Mun Äiti!