Guernica

Olen hirvittävän väsynyt. Eilen kotimatkan toiseksi viimeisessä ylämäessä uuvutus iski täysillä. En meinannut jaksaa kivuta loppuun asti. Mietin, mitä tapahtuisi, jos vain lysähtäisin siihen taakkani alle pyöräni viereen. Se tuntui varsin hyvältä ajatukselta. Tänään kuorosta tullessa olin vähintään yhtä väsynyt, loppuunajettu, kiukkuinenkin. Kun pääsin oven tälle puolelle, tuli itku.

Kuorossa on eräs ärsyttävä mies. Tänään tuli melkein tappelu. Melkein siksi, etten kerennyt kunnolla iskeä takaisin. Hän on juuri sellainen inhottava inttäjä: hän tietää, hän osaa, hänellä on kokemusta, vain hän on oikeassa. Juuri sellainen, jonka mielestä on hyvä vitsi nolata toinen muiden edessä, saada toinen näyttämään tyhmältä, saada toiselle jauhot suuhun omalla "tietämyksellään".

Sosiaalinen kompetenssini on sitä luokkaa, että mielessä kävi ajatus kuoron lopettamisesta tämän ihmisen takia. Inhoan häntä niin. Tällaisten ihmisten seuraa mieluiten vältän kokonaan. En kuitenkaan osaisi pitää suutani kiinni, mutten oikein kiperässä tilanteessa keksi mitään tarpeeksi nasevaa sanottavaa.

Mikä ihme väsyttää näin? Olenko jumpannut liikaa? Vai onko tekemistä liian vähän? Eikö selibaatinkin pitäisi lisätä energiaa? Niin, hokasin tänään, etten pääse toiseen lempijumppaani ensi viikolla tyrnitutkimustulosten tiedotustilaisuuden takia. Yhyy! Mitäs nyt tehdään? Kuinkas tästä selvitään?! Miten se oli, "elämä pilalla ja puurossa liian vähän suolaa".

Väsyttää. Kunpa voisin vain nukkua. Mutta muuttuisiko mikään, helpottaisiko olo, paranisiko mieli? En usko. Vaikka kaikki olisikin hetken hyvin, olosuhteet kuitenkin muuttuisivat ennen pitkää.