Guernica

Puolitoistatuntinen seminaari lyheni - onneksi - tunnin mittaiseksi. Siellä käsiteltiin ainoastaan yksi tutkimussuunnitelma. Minun kontribuutioni keskusteluun oli yksi kommentti kännyköistä, teknisestä mahdollisuudesta lähettää yli 160-merkkisiä viestejä.

Seminaarinvetäjien kommentoidessa skissiä mietin, mitä ihmettä teen täällä. Miten ihmeessä olen päässyt näin pitkälle. Ehkä oikeammin, miten ihmeessä olen joutunut näin pitkälle. En tunne itseäni yliopistotason opiskelijaksi. Minulle sopisi paremmin lukio. Olen joko todella väärinymmärretty nero tai pahasti jälkeenjäänyt reppana.

Jo kolmen sivun pienoistutkielman kirjoittaminen tuottaa tuskaa. Miten ihmeessä saan koskaan kasaan ensin parikymmensivuisen seminaariaineen, ja sitten joskus myöhemmin, kauheuksien kauheus, 60-80-sivuisen lopputyön. Tutkielman. Pro gradu-avhandlingin.

Jotenkin olen räpiköinyt tieni lähes maisteriksi. Miten ihmeessä olen siinäkin onnistunut. Tai no, eihän tieni tänne asti ole kolmosilla kivetty, pikemminkin armoykkösillä reunustettu ja kakkosilla koristeltu. Onko tiellä niin väliä, jos kuitenkin saavuttaa päämäärän. Sinne vain tuntuu olevan vielä niin mahdottoman pitkä ja vaikea matka. Tuntuu, luulen, että minusta tulee vatsahaavainen hermoraunio ennen, kuin maisteri.