Guernica

Itseään on aivan liian helppo pettää. Itselle tehdyistä päätöksistä on helppo luistaa, jos "nyt tänään ei vain satu tuntumaan siltä". Vaikka kuinka tietäisin päätöksestäni olevan hyötyä itselleni ja sen pyörtämisestä jonkinasteista haittaa, liian usein päädyn liu'uttamaan rajoja. Liekö syynä mukavuudenhalu, laiskuus vai sittenkin puutteellinen itsensä arvostaminen.

Etenkin itselleen on helppo valehdella, ja kun tarpeeksi jotakin asiaa hokee, alkaa siihen jo pian uskoa. Kaikki voi nätisti selittää parhain päin, ettei vaikuttaisi laiskalta ja saamattomalta, tyhmältä, ajattelemattomalta:
"Kyllä mä voin syödä suklaata/sipsejä/keksejä, kun jumpassakin olin." - Näillä sanoilla putoaa hyvinkin jättipussi sipsejä, kokonainen suklaalevy, iso paketillinen täytekeksejä (tai kaikki nämä yhdellä kertaa). Mutta kun kerran jumpassakin olin.
"Ei meidän suhteesta mitään vakavaa tuu koskaan. En saa tästä suhteesta sitä, mitä haluan." - Ja taas tuli oikeutettua joku yhden, ehkä kahden illan tuttavuus, jonka kanssa minulla ei myöskään ole sitä haluamaani tulevaisuutta.
"Mulla on tänään vaan yks tunti koulua. Ei mun tarvii mennä sinne. Oikeastaan mun ei tarvii tänään liikkua yhtään mihinkään." - Siinähän se päivä sitten menikin tekemättä mitään. Tai no, kai iänikuisten videoiden ja DVD-levyjen tuijottelu on tekemistä sekin. Ei tosin alkuunkaan niin hyödyllistä kuin pyöräileminen kouluun ja takaisin, ja samalla matkalla olisin hoitanut kirjastokeikan, kauppareissun, ja toimittanut pari muutakin asiaa.

Pahimpia ovat monimutkaiset, monisanaiset, suunnittelua vaativat totuuden kaunistelut, joilla hyvin usein petetään itsensä lisäksi myös jotakuta muuta pahaa-aavistamatonta, hyväuskoista, luottavaista ihmistä.

Jos tekee tällaista tarpeeksi kauan, eikö se vaikuta ihmiseen ja hänen ihmissuhteisiinsa, kykyyn muodostaa ja ylläpitää niitä? Missä vaiheessa tällainen käytös menee psykopatian puolelle? Voiko enää luottaa kehenkään toiseen, jos itsellä on tapana silloin tällölin kiertää totuutta? Ja mitäs sitten, kun jää kiinni tekemisistään ja sanomisistaan?

Kun itse tajuaa eron todella tapahtuneen ja kuvitellun vaihtoehdon välillä, lienee jotakin vielä pelastettavissa. Siinä vaiheessa, kun omaa elämää pitää kaunistella itselleen, kannattaa harkita, josko pystyisi oikeasti toteuttamaan nämä kauniit asiat. Ei tarvitsisi selitellä asioita, keksiä niille oikeutuksia, ja ehkei oma elämä näyttäisi enää ihan niin surkealta.