Guernica

Mammalla ja Miehellä on kriisi, ensimmäinen kunnon välienselvittely. Sukulaisten puolta totta kai pidetään aina. Hassua: nyt äitini käy läpi samaa, mitä minä niin monet kerrat aiemmin.

Vanhempani erosivat parikymmentä vuotta sitten minun ollessani kolmevuotias. Kumpikaan ei, syystä tai toisesta, ryhtynyt mihinkään vakavaan suhteeseen eron jälkeen. Vasta nyt ovat molemmat löytäneet itselleen uudet tärkeät ihmiset. Mutta hyvin pitkään normaalitilanne oli se, että minä asuin kahdestaan äitini kanssa, eikä kummallakaan vanhemmalla ollut uutta suhdetta.

Jos se on siis ollut vakio, muuttumaton, muutos siihen on suhde. Aloin leikkiä ajatuksella kriisin kertomisesta ES:lle. Saattaisin kehdata tunnustaa, kuinka toisaalta olisi helpottavaa, jos mitään muutosta (avioliittoa) ei tapahtuisi, vaan kaikki palaisi ennalleen, säilyisi muuttumattomana. Johon hän tietysti heittäisi kysymyksen muutoksen pelottavuudesta, jatkaisi, enkö halua vanhempieni olevan onnellinen, ja varmaan vielä jotakin kiperää seuraisi. Aloin miettiä.

Jos minun vakioni on ollut yksinolevat vanhemmat, on jollekulle toiselle ollut normaalia, että heidän vanhempansa, tai hän itse, on pitänyt yhtä puoliskonsa kanssa iät ja ajat ja aikoo niin vastakin. Jos minun pitäisi hyväksyä muutos - MITÄS JOS näille yhtä pitäville ehdottaisikin muutosta: "te ootte olleet yhdessä 28 vuotta, nyt olis aika tehdä vähän muutoksia, teidän pitää erota". Kuinka innokkaita olisivat tässä tapauksessa hyväksymään muutoksen.

Hieman ehkä kärjistettyä, mutta tappelen silti ajatukseni puolesta. Mikä on minulle normaalia, tavallista, ei ehkä ole sitä jollekulle toiselle. Pitäähän muutoksiin suhtautua, sopeutua, mutta enimmäkseen muutoksiin, tietynlaisiin sellaisiin ei suhtauduta hihkuvalla innolla. Mitä jos joku pakotettaisiin sopeutumaan minun tavalliseeni, hänelle siis epätavalliseen. Tämänkin adaptoitumisen tulisi tapahtua, tasapuolisuuden nimissä, nätisti hiljaa hyväksyen.

Ajatus oli hyvä, mutta en oikein osaa selittää tai perustella näkökantaani. Tämän takia en ole hyvä riitelijä enkä väittelijä. Jossain vaiheessa en enää keksi mitään argumenttia, ja viimeinen oljenkorteni, johon turvaudun, viimeinen, mitä suustani tulee, on "no haista sitte ...".