Guernica

Mistä löytyisi tahdonvoimaa olla syömättä kaikkea mitä näkee keittiössämme? Siis duunipaikan. Kotikeittiössä ei näy paljon mitään. Houkuttelee ajatus hoitaa itsensä todella hoikkaan kuntoon, riu'uksi, jota kaikki ihmettelevät ja ehkä kehuvatkin. Joka on niin laiha, ettei siihen kukaan ihastukaan. Joka herättää ihmisissä "hyvä tyttö syö nyt jotain ja pian!" -reaktion. Sitäkö haluan? Kun muuten inhoan omaa olemustani, enkä usko kenenkään muunkaan siihen ihastuvan, niin laihuudella teen siitä vielä enemmän luotaantyöntävän. Luukasan, joka herättää miehissä kauhistusta minkään muiden tunteiden sijaan.

Pakko tehdä jotain. Oli jo niin hyvä putki päällä. Nyt maha vain roikkuu ja takapuoli tursuilee. Ei hyvä. Nasu pitää minua edelleen viehättävänä, suonikohjuineni kaikkineen. Hyvä niin. Mutta oman itseni takia on PAKKO tehdä asialle jotain.

Vasempaan käteen sattuu. Sattui koko viime passin ajan, ja siksi koitin plokata "ihan rauhallisesti", vaikka välillä oli pakko näyttää kaiken maailman torttupäille, "sotkekaa te vaan niin paljon kuin jaksatte, kyllä mä jaksan plokata". <<BAD IDEA>>

Suonikohjuja on ei vain vasemmassa, mutta myös oikeassa reidessäni.  Yhtään lasta en ole kantanut tai synnyttänyt, mutta niin vain on koivissani raskausarpia, suonikohjuja ja sitä inhottavaa muhkuraista appelsiini-ihoa, jota myös selluliitiksi kutsutaan. Ei vielä edes 25-vuotias, ja kaikki loisto mennyt.

Toisaalta, sitä ulkoista, fyysistä himmennyttä hohtoa voisi koittaa kompensoida sisäisellä hehkulla, jonka sanotaan koristavan ulkomuotoakin. Mutta kun kaikki ilonaiheet tuntuvat olevan jossakin kovin kaukana. Minulla ei ole mitään suunnitelmaa elämälleni, ei unelmaa, jota tavoitella, ei tulevaisuudentavoitteita. Minulla ei ole hajuakaan siitä, mikä minusta isona tulee (jos minusta nyt tämän isompi tulee - ehkä leveyssuunnassa, mutta pituuskasvu taitaa olla jo päättynyt). Pelottaa. Se, mitä ES joskus kutsui itsesääliksi, ei ole sitä. Se, mikä nykyisin aaltona pyyhkäisee ylitseni, on kauhua. Suoranainen kauhu siitä, ettei minulle ole tässä elämässä (maailmassa?) paikkaa, yrityksistäni huolimatta mistään ei tule mitään, kaikki on ennalta päätetty ja tuhoon tuomittu.

Tiettyyn pisteeseen asti pystyn samaistumaan seuraamiini blogeihin, mutta aina jossain vaiheessa eteen tulee jotakin, joka vie pohjan. Heillä kaikilla tuntuu olevan aivan eri edellytykset elämään kuin mitä itse ikinä sain. En ole koskaan ollut huippuhyvä koulussa, menestynyt harrastuksissani - en ole onnistunut kehimään itselleni edes kunnon syömishäiriötä, kaikesta ihra- ja selluliittikauhustani huolimatta. Muiden elämät näyttävät kutakuinkin hyviltä, ja vaikka ongelmia onkin, löytyy aina jokin ulospääsy. Onko minun lippuni vapauteen komea mies, joka rakastaa minua puutteistani huolimatta ja haluaa minut lastensa äidiksi? Tai edes se rakkaus; joku vihdoin hyväksyisi minut juuri tällaisena.

Isäni luona ollessani mielessä kävi ajatus itsemurhasta. En haluaisi tehdä sitä täällä, kaukana, vaan tutussa kotikaupungissani.  Siellä poismenoni huomattaisiin ehkä nopeammin kuin täällä.

Toinen mielessä käynyt ajatus on täydellinen eristäytyminen. Ei enää suvun juhlia, ei yhteydenottoja, ei vierailuja. Tuntuu, ettei minulla ole kenellekään [heistä] mitään sanottavaa.  

Se tulee voimakkaana aaltona. Näen sen todella selvästi. Mitt liv är inte värt att leva. Minusta ei ikinä tule kaunista, saati hyvännäköistä. Kaikki yritykseni ovat tuhoon tuomittuja. Minusta ei ole mihinkään, minusta ei koskaan tule mitään. En näe muuta ulospääsyä kuin kuolema. Eikä tämä ole mitään huomion hakemista tai muuta ihmisten mielenkiinnon herättelyä - en vain kykene tähän juttuun, jota elämäksi kutsutaan, en näillä edellytyksillä, jotka minulle on annettu. Mitä tehdä?

Mera sprit. Ihan järjetön juuba päälle.

Kotona. Oikeammin Pappan kotona, mutta se on eräs kodeistani. Tai ehkä vain toinen, Vakken-yksiön lisäksi. Äidin luo minulla ei enää ole omia avaimia, enkä voi oikein muualla kuin täällä tai kotonani olla kuin kotonani. Hyvä näin kuitenkin.

"Vedetäänkö lärvit?" "Vedetään." Kuolematonta replikointia Levottomasta elokuvasta. PanikÅngestCholerajasnaPerkele. Pääsin tänään perhehelvetistä. Tässä passissa astuin ensimmäistä kertaa elämässäni jalkani Venäjän maaperälle. Jännää! Kaikki Visbyn-päivät nukuin. Eilen istuin pupun luona kaljaa kittaamassa (hah, 2,5 birraa per nassu) ja paskaa puhumassa. Kaikesta muusta kieltäydyin. Hyvä minä. In the end, I did it for me. Or didn't do, either way, hyvä minä.

Valoisat yöt ovat näemmä mennyttä. Onhan pian sentään elokuu - ja Fröken täyttää vuosia! Uskallanko sanoa - dwadzieścia pięć lat. Tänään minulle selvisi, kun uskalsin avata sanaisen arkkuni, että virolainen tehosekoitin on kolmekymmentä yhdeksän vuotta. Kolmkümment üheksa aastat vana. Enpä olisi uskonut. Itse samaisessa keskustelussa kuvailin itseäni sanoin "ser ut som en tolvåring och känner mig som en sextioåring". Näin on. Olisin jo ihan valmis eläkkeelle.

Eläkkeestä puheen ollen... Nasu ärsyyntyi, suuttui, pahoitti mielensä tänään jostakin. Totuus: olisin voinut lähteä Tuuliviiristä aiemmin, olisi pitänyt ja tehnyt mielikin, mutta kun olen tällainen sosiaalista affirmaatiota hakeva arka raukka, en lähtenyt vaan kökötin pöydässä, kunnes istumakaverini sai seuraa niin ettei jäänyt yksin minun lähdettyäni. Seuraus: olin paljon aiottua ja sanatonta sopimusta myöhemmin sovitussa tapaamispaikassa, ja kun Nasu lohkaisi jotakin matkan kestosta, olin ihan valmista kauraa. Mieleeni tuli ne muutamat kerrat, jolloin meidän oli tarkoitus nähdä, mutta sukulaissuhteet tulivat eteen, eikä hän voinut ilmoittaa aikataulumuutoksista minulle. Mitään näin monisanaista en heittänyt hänen silmilleen, vähän jotakin taisin kuitenkin uhitella. Kotimatka meni hiljaisuuden vallitessa. Olin henkisesti varautunut menemään hänen luokseen, mutta sitten yhtäkkiä Tuusulantiellä keksin: mähän voin mennä faijan luo. Paan saunan päälle, pesukoneen laulamaan ja hilpasen kauppaan hakemaan ruokaa ja birraa (jota en laivalta jaksanut raahata, etenkään kun parin kotoisen laskutoimituksen jälkeen totesin kaupan litkun tulevan lähes yhtä edulliseksi).

Niin tein ja täällä olen. Niin hyvä olla maissa; ei kummallisia ääniä, tärinöitä, ei tarvitse säätää vekkaria herättämään huomenna, voi juoda enemmän kuin yhden kaljan (eihän me laivalla juoda enempää kuin se yksi, eihän - 0,2 remember). Yksin on varsin hiljaista ja rauhallista olla. Laivaelämän jälkeen hiljaisuus on ihan tervetullutta, vaikka se samalla muistuttaa elämättömästä elämästäni. Mitään ei tapahdu, kukaan ei soita, en ole menossa minnekään, ei missään tule minun luokseni vai kuinka se meni. Mistä Frökenille elämä? 

The highpoint of my life!

Juttelin Elisabet Rehnille! Oli mukava, ja luonnossa vieläkin kauniimpi kuin kuvissa. Seurueeseen kuulunut [häntä] nuorempi nainen sen sijaan oli varsin tympeä ja kuivakka. Eikä edes kaunis.

Alueellani istui nuorehko pariskunta lapsensa kanssa. Vanhemmat olivat miellyttäviä ja ystävällisiä, ja lapsi todella söpö, iloinen, kiltti rauhallinen. Hehkutin työkavereilleni tätä ilmestystä, ja sanoin mielelläni hankkivani lapsen, jos se olisi yhtä sävyisä. Johon eräs kollegoistani osuvasti heitti "se on aikamoista arpapeliä".

Laivalla on ollut tuttuja entisestä kotikaupungistani. Eilen aamiaisella eräs täti yhtäkkiä alkoi haastella: "te tunnette toisenne, ootte olleet samassa koulussa". Ja toden totta, luokkakaveri yläasteelta. Hetken aikaa tilannetta tarkasteltuani totesin hänet tutuksi, ja vaihtelimme kuulumisia. Olipa jännä nähdä pitkästä aikaa. Tänään taas plokatessani alueeltani eräs nainen kysäisi, enkäs olekin juuri siitä kaupungista. Lauloimme samassa kantaattikuorossa. Hieman vanhentunut, mutta sama vanha tuttu kuitenkin. Maailma on pieni, entinen kaupunkini vielä pienempi.

Huomenna minulla on seitsemän ja puoli tuntia vapaata. Toki aikaa menee vaatteidenvaihtoon ynnä muuhun valmistautumiseen ennen ja jälkeen vuorojen. Ajattelin jättää aluksen ja ehdotella sopimattomia Nasulle! Josta tulikin mieleen, apua apua, eräs kokki ehdotteli treffejä. Tarkemmin sanottuna kahvia. Kyllähän kahville voi mennä, mutta... Pitää hoitaa homma siististi kotiin.

Eilen oli elämäni ensimmäistä kertaa Pietarissa! Kävelimme noin tunnin työkaverini kanssa, ensin katua yhteen, sitten toiseen suuntaan takaisin laivalle. Laskujeni mukaan kohdalleni pitäisi elokussa osua toinen Pietarin-risteily, jolloin toivottavasti Ryszard on myös töissä. Hän on luvannut näyttää minulle pohjoisen Venetsiaa.

Nukuin koko päivävapaan, mutta niin taas vaan väsyttää. Vatsan viereen on hyvä köllähtää - olen taas ajanut napaani vaikka mitä kaikkea hyvää. Mutta huomenna, huomenna tiukka linja. Vatsa pömpöttää, naama kukkii, sormukset ja housut kiristävät kaikkien ahtamieni ranskalaisten, juustokakun ja jäätelön ansiosta.

Mutta nyt. Peiton alle, jotta huomenna pääsee kuudeksi töihin.
Nati nati, sov så gott!

Juuri eilen viimeksi päätin, etten enää tässä passissa syö mitään epäterveellistä (kuten minidonitseja, fasupaloja, valkoista leipää ynnä muuta). Eilen päivän päätteeksi hoitaessani koipiani huomasin viime vuonna reiteeni ilmestyneen suonikohjun alun isontuneen, sekä laivan ilmaston, ruokavalion ja itse työn olevan varsin pahaksi kropalleni. Kaikki kuonat reisissäni ikään kuin pahenevat, isontuvat, lisääntyvät. En näytä kovinkaan viehättävältä vyötäröstä alaspäin, ja itsetuntoni on suoraan riippuvainen tästä: miten ikinä kukaan mies ihastuu muhun, kun reidet on näin kauheen näköset? Ja vielä suurempi, tärkeämpi kysymys - miten voin itse tykätä itsestäni tuon näköisenä??? Miten tällaista työtä voisi tehdä vakituisesti - pysyisikö ollenkaan kunnossa? Johtuuko nämä oireet työstä vai siitä, että työpaikka on laiva? Entä ne, jotka tekevät? Miten he hoitavat kuntoaan ja ruumistaan?

Kuinkas sitten kävikään pyhien pääätösteni kanssa. Tänään ahdoin napaani kaksi palaa juustokakkua. Ai hyvää, kuten Nasu aina sanoo. Josko huomenna (taas) uusi yritys tähän ruokavalioon, "loppupassissa en syö mitään yhhyh-epäterveellistä, vaan ainoastaan hedelmiä, salaattia, ruisleipää..." Yea right. (Onpa hämäävää kirjoittaa, kun eräs työkaveri istuu tuossa selän takana odottamassa vuoroaan.)

Vielä puolitoista tuntia vapaata. Ja vielä kolme risteilyä - sitten koittaa "ruhtinaallinen" viiden päivän vapaus. Kun viina ei maistu, taidan viettää ne päivät ensin Nasun kanssa sängyssä, sitten omassa, ja sitten onkin taas aika palata potskille. Toivottavasti komea kokki ja hyvännäköinen huoltomies olisivat taas samassa vuorossa, edes osan passia. Ei sillä että haluaisin - no, mitään, mutta pieni flirtti ja hyvännäköiset miehet piristävät aina päivää. Ja jos hyvännäköinen vielä on mukava - aijai, Frökeniä viedään taas...

Viimeksi kun koitti töihinmenon aika, itkin silmät päästäni Nasun saattaessa minut terminaaliin. Nyt fiilikset on vähän toiveikkaammat, joskaan en uskalla nuolaista ennen kuin. Tiedän siellä olevan kuitenkin muutaman tosi mukavan (tuliko jo nuolaistua?!) tyypin, joten ainakin osan passista luulisi menevän hyvin. Ryszardin näen vasta elokuussa. Hankin merimiespassin, jotta pääsisin maihin Pietarissa. Yksin en kuitenkaan uskalla mennä, taidan odottaa elokuuhun.

Tarkoitukseni oli mennä kolmen junalla Helssinkiin, jotta Nasu voisi poimia minut jo kotimatkallaan. Kello pirulainen pääsi yllättämään - aika ikään kuin katosi jonnekin, en yhtään tiedä, mihin. 14:34 luovutin ja soitin Nasulle: "Mä en millään kerkee! Mä tuun myöhemmin." Alanko ruostua, menettää otettani; pysty- ja äkkilähdöt ovat pitkään olleet erikoisuuteni, viimeksikin täältä lähtiessä meni aika tiukille, mutta selvisin kuitenkin.

Jäi aikaa tarkistaa kaiken olevan kunnossa. Kirjoittaa tänne. Huoahtaa. Valita lukemista ja musiikkia junamatkalle.