Guernica

Tuntuu kuin pettäisin kaikki: Nasun, joka aina jaksaa uskoa kykyihini, kaikesta huolimatta; mummin, joka soitti ja toivotti onnea tenttiin; Ryszardin, joka myös soitti laivalta toivottaakseen onnea huomiseen koitokseen.

Totuus on, ettei Fröken taaskaan ole valmistautunut ollenkaan niin hyvin kuin olisi pitänyt. Kirjat, kaikki mahdolliset, ovat koko ajan olleet hallussani, vain lukemista odottaen pönöttäneet milloin keittiön pöydällä, keittiöjakkaralla, pyykkikorin päällä, sievästi hyllyssä - milloin missäkin, eikä lukemisesta ole oikein tullut yhtään mitään.

Viron tenttiin on kiva lukea - paitsi paria todella häröä kirjaa (Viivi Luik: Seitsemäs rauhan kevät ja Historian kauneus, varsin kryptisiä opuksia). Historiallinen tausta sen sijaan tappaa talossa ja puutarhassa. Etsin, totta kai, käsiini vanhat tenttikysymykset, ja itkua vääntäen olen koittanut päntätä tärppejä. Kunnes yhtäkkiä tajusin, ettei sellaisia ole. Uusia kysymyksiä riittää vaikka kuinka ja paljon (kiitos, Kaisa, ihanista kirjoista), joten hyväksyttyä varten pitää opetella KAIKKI. Tai edes vähän kaikesta.

Taitaa ensi yöstäkin tulla uneton.

Tikit poistettu. Röntgen-kuva otettu. Muutama DVD shopattu! Ja syömään pystymisen kunniaksi kaupasta tarttui mukaan vaikka mitä roskaruokaa... Söin vielä tänään keittoa, koska sitä oli jäljellä, ja taitaapa vielä huomiseksikin lounaaksi törpöstä tiristä kulhollinen. Paahdoin leipää ja leikkasin sen kuutioiksi ja heitin sekaan, "ai hyvää", kuten Nasu sanoo.

Tänään ei ollut hyvä päivä olla ihmisjoukossa, kadullakin oli aivan liikaa hitaita ja juuri väärään suuntaan väistäviä tallaajia, joille mielessäni huutelin varsin rumia. Mutta ihmisten kohtaaminen oli mukavaa - punatukkaisen, sinisilmäisen hammaslääkäritädin, blondin kansliatädin, tumman röntgenhoitajan...

Jos
Jos löytäisin itseni, ihastuisinko sitten ihmisiin, joiden kanssa suhde olisi mahdollinen?

Eikö opiskelu nappaa? Pelottaako tulevaisuus? Tunnetko opiskelevasi aivan väärää alaa?
Ei kuule hätiä! Löydä sinäkin todellinen kutsumuksesi vain parilla klikkauksella!

Nimistäni ja nimikirjaimistani (ja pisteistä niiden perässä) riippuen minulle ehdotettiin seuraavia:

plastiikkakirurgi
kurkunpurkittaja
pölynimurimyyjä
äidinkielen lehtori
hiusmuotoilija
ammattisotilas
pizzakokki
ravikuljettaja

Jo väistyivät huolen pilvet urataivaalta!

Laiskana lykkäsin lukemista, ja katselin kaikilta mahdollisilta kanavilta kaikki mahdolliset ohjelmat, jotka vähänkään herättelivät kiinnostustani. Yksi oli SVT Europan Kun haikara pettää, Når storken svigter, tanskalainen dokumentti lapsettomista pareista ja heidän lapsenhankintasuunnitelmistaan. Toinen pari oli Etelä-Afrikassa hakemassa ja adoptoimassa tytärtään, toinen vasta aloittelemassa adoptioprosessia.

Aloittelevan parin nainen kertoi, ettei hän voi saada lapsia, koska häneltä on poistettu munajohtimet. Hän masentui tästä niin, että joutui käymään terapiassa. Nyt kun he suunnittelivat adoptiota, masennuksesta tuli kompastuskivi: viranomaiset halusivat uuden psykologinlausunnon voidakseen päättää heidän kelpoisuutensa vanhemmiksi.

Vastaus viiden arviointikerran jälkeen oli tyly: "...terveydellinen tilanteenne ei olisi lapselle edullinen".

Aivan liian moni biologiseen sikiämiseen kykenevä ei ole vanhemmuuteen kykenevä. Kauhulla muistelen edellistä yläkerran naapuriani, joka lähes joka päivä ainakin huusi lapselleen, kävi tähän käsiksi, verbaalisesti pahoinpiteli. Koitimme puuttua asiaan tekemällä ilmoituksen lastensuojeluviranomaisille, mutta sama peli vain jatkui. Noin vuosi sitten äiti lapsineen muutti pois, jonkun toisen kiusaksi.

Suututtaa: vaikka minkälaiset ihmiset, joiden lisääntymisjärjestelmä on kunnossa, voivat hankkia lapsia, eikä heiltä kukaan kysele taloudellista tilannetta, tee mielenterveydellisiä arviointeja, laita jonoon odottamaan ja harkitsemaan asiaa "vielä kerran". Sitten he synnyttävät lapsia, joista eivät osaa, jaksa, viitsi, halua huolehtia. Eikä kukaan tee asialle mitään. Lapset joutuvat hunningolle, mutta tilanteen täytyy kehittyä todella pitkälle, ennen kuin siihen mitenkään puututaan. Tässä maassa lastensuojelu on tehty - anteeksi vain - helvetin hankalaksi. Ja sitten on ne, jotka todella haluaisivat lapsen ja olisivat tuhat kertaa, miljoona kertaa paremmat vanhemmat kuin kaiken maailman lähiökuningattaret (anteeksi yleistys), mutta jokin biologinen seikka estää heitä tulemasta vanhemmiksi. Eikä siinä vielä kaikki - sen lisäksi byrokratiakin estää. Fakta homman sanoin, "Missä oikeus, missä vääryys?"

Juhannus kaupungissa, yksin kotona. Poski oli aamulla (= noin kello 12:03) parempi, hämmästyin oikein kun se ei ollutkaan niin turvonnut enää. Mustelmaa olen koittanut ehkäistä sutimalla sitä hirudoidilla. Meinasin jo, josko lähtisin Pappan tykö, mutta hulluahan se olisi; matkoihin menisi ties kuinka paljon rahaa, ja valmistautuminen olisi pitänyt aloittaa heti herättyä. Parempi olla ihan rauhassa kotosalla vaan, litkiä Valion tomaatti-vuohenjuustokeittoa, joka on toDella hyvää! Mietin jo, kuinka suun tervehdyttyä terästän sitä katkaravuilla, tuoreilla yrteillä, ja päälle ripottelen itsetehtyjä krutonkeja. Ah!

Ostin eilen DVD-soittimen. 39 euroa. Ja heti oli pakko katsoa Crocodile Dundee! Se on yksi niitä harmittomia elokuvia, jonka voi katsoa monta kertaa. Jotkin elokuvat eivät kestä kuin yhden katselun, ja sellaisia on sekä hyviä että huonoja. Toiset ovat niin vaikuttavia, tekevät niin kylläiseksi, ettei niitä voi katsoa heti uudestaan. Toiset ovat yksinkertaisia, täynnä vanhoja vitsejä, joille ei naura edes ensimmäisellä kerralla, saati sitten toisella tai kolmannella.

Täksi illaksi, tai huomiseksi (katselin juuri tv-ohjelmia, ja sieltähän tulee vaikka mitä yksinäisen illan täytettä), on varattu Love Actually. Täytettä päiviin saisi myös tenttiinlukemisesta, kun vain jaksaisi itseään piiskata.

Oliskohan ruoka-aika. Ensin keittoa ja jälkkäriksi jäätelöä. Unelmoin siitä hetkestä, kun voin kävellä yhteen lähiöni pizzerioista ja tilata jonkin tulisen pepperoni-kebab-pizzan, upottaa hampaani siihen ja huuhtoa sen alas bissellä. Any day now! Pappa soitti ja kertoi, mitä herkkuja heillä on varattuna - sisäfilebiffit, parsa- ja kukkakaalia, leipää hallista... Und es schmeckt sooo guuut!!!

Olin kerrankin ajoissa. Kerkesin istua, käydä hermopissalla ja istua vähän lisää. Koitin silmäillä tenttilipareita, muttei siitä oikein mitään tullut.

Kävin eilen näyttämässä purukalustoani ja sain ajan leikkaukseen täksi aamuksi. Uhh! Olisi minun vuoroni astua kauhulla silmäilemäni SUUKIRURGINEN LEIKKAUSSALI -oven taakse. Toiselle puolelle. Eilisen visiitin lopuksi Leena otti kidastani kuvan. Hauskannäköinen otos!

Lekuri taisi vilkaista kuviani ekaa kertaa juuri ennen toimenpidettä; hermostukseni pompautti asteikon yläpäähän hoitajan lausahdus "tuli pieni komplikaatio, lääkäri kohta kertoo". Kyse oli hermosta, joka ei kunnolla näkynyt kuvassa, eikä hän uskaltanut mennä alaleukaani. Hän päätti sitten ottaa vain ylähampaat pois, ja antoi lähetteen tomografiaan. Tikit poistetaan ensi viikolla.

Olin esilääkitykseksi huitaissut kotona kuusisataisen buranan. Puudutus ei ollut hyttysenpistoa kummempi tuikkaus. Jännältä kyllä tuntui, kun tunto katosi ja nielu tuntui samalta kuin angiinassa. Vasen puoli meni nätisti, hammas tuli kokonaisena, eikä tarvinnut tikata. Oikea oli ongelmallisempi: setä joutui poraamaan pariin otteeseen - ja se ääni! Pelkästään siitä voisi tulla sairaaksi ja voida pahoin monta päivää. Lopulta heltisi: "Nyt pitäis kuulua sellanen naksahdus..." Ja toden totta kuului. Ei ihan mitä tohtori odotti, mutta vihdoin sekin 'lego' oli kahtena kappaleena pöydällä. Hervottomat mötikät - juuret isommat kuin itse kruunu.

Makoilin puolisen tuntia kylmä-kalle poskellani ja naureskelin saamalleni ohjeelle, jossa verenvuodon sattuessa käskettiin taitella paineside sykeröksi ja purra sitä parikymmentä minuuttia. Tohtori Sykerö! Tsihihihihi! Viikon päästä tikkienpoisto ja sitten kuvauttamaan alaleuka. Totta kai; juuri alaleuan hampaat vaivaavat enemmän, ja niistä olisin halunnut tänään päästä eroon. Noh. Ens kerralla.

Kotimatkalla poikkesin pirsman kautta. Ostin kolme dvd:tä - elämäni ensimmäiset! (Muistan vielä ensimmäisen cd-levynikin, joka ostettiin ennen kuin minulla oli edes soitinta.) Kotona sitten innokkaana koitin näitä levyjä tunkea vuorotellen kannettavaani - ja eikös prkl tämä romu ole DVD ROM kun pitäisi olla DVD VIDEO. Oh fortune, how you mock me! Tuli kauppakeikka! Jos aluksi ostaisi jonkin halvan roskan, ja sitten myöhemmin satsaisi sellaiseen 'kaikki-mahdolliset-tiedostot'-toistavaan. Sitten kun on iso talo, jonka isoon olohuoneeseen mahtuu iso telkka. Gotta have dreams!

En taida lähteä juhannukseksi minnekään. En kuitenkaan voisi syödä faijan laittamia hyviä mättöjä, ja sekös sitten korpeaisi. Nytkin on nälkä - oikea nälkänälkä. Tekee mieli lihaa, pihviä, makkaraa... Mutta tänään ei mitään kuumaa (roudasin eilen pakastusräppänän täyteen mehujäätä!) ja perjantaihin asti plitkuja. Meni juhannus ihan vellin särpimiseks. Mikä ettei. Mä kokeilen kaikkea kerran. Oli jo erilainen joulu, niin miksei erilainen juhannuskin. Viime vuonna synttärinikin oli vähän tavallisuudesta poikkeavat - olin kipeänä yksin kotona.

Lukeminen ei innosta lainkaan. En jaksa edes stressata - vielä. Kyllä se jossain vaiheessa iskee. Varsinkin, kun tajuan tämän olevan viimeinen mahdollisuus tenttiä tuo historiallinen tausta ennen sitä kauhisteltua uudistusta. Mistä motivaatiota? Mistä mahantäytettä? Tekisi NIIN mieli rouskutella se eilisestä jäänyt pussinpohjallinen sipsejä! Asiasta aivan toiseen: pitänee panna tilaukseen SATC-boksi vielä niin kauan kuin on tarjouksessa. Mennee koko palkka ja varmaan enemmänkin näihin hankintoihin - mutta mitä niillä rahoilla siellä pankkitilillä tekee? Nythän niitä pitää käyttää elämästä nauttimiseen, eikä kitkuttaa koko elämää ja kuolla ennen kuin on edes kolmasosa käytetty. Järki pitää tietysti olla mukana - sen verran realisti olen, pihi ja pelokaskin, etten todellakaan uskaltaisi aivan holtittomasti kuluttaa rahaa ihan mihin tahansa. Ehei; ahdistus iskisi, jos tililläni olisi alle sata euroa. Eihän se riitä edes kuukauden vuokraan.

Jepjep. Uskaltaisikohan harjoitella lukemista ennen Kyllä isä osaa?

Viime yönä en saanut unta. Tavallisesti kun kellahdan futonille, luen jonkin isukin (minulle) säästämistä lehdistä, korkeintaan kaksi, ja olen valmista kauraa. Eilen ei minkäänlaista pilkkimistä, silmien lupsumista, pientä torkahtelua. Kolmelta sammutin valon. Lehti kolahti pian kolmen jälkeen. Ajatukseni pyörivät päässäni, tarkemmin ottaen suussani; Pallopään synttäreillä syöminen meni vielä hyvin, mutta täällä haukatessani leipää poskihampaani, puoli vuotta sitten paikattu, potkaisi ilkeästi.

Mielessäni kirjoitin päiväkirjaani yön tapahtumista (täkin alla on kesäyössä kuuma pyöriskellä), ajatuksistani (hampaat mätänevät suuhuni, 25-vuotislahjaksi saan pyytää tekarit) ja suunnitelmistani (käyn kirjastossa; soitan ES:lle ja sovin tapaamisesta). Mietin myös, mitä olisin hänelle sanonut, muotoilin ajatukseni valmiiksi.

Neljältä ajattelin: "jos olen vielä viideltä hereillä, lähden lenkille". Niillä main sain kuitenkin vihdoin unen päästä kiinni. Pappalla oli kello kuudelta soimassa. Kumpikaan meistä ei pompannut pystyyn. Kahdeksan jälkeen kömmin ylös. Kunnioitettavaa luonteenlujuutta. Pinkaisin parinkymmenen minuutin lenkin, joka teki hyvää mielelleni ja ruumiilleni - vain polvi esitti viiltävän vastalauseen, onneksi niin lähellä kotia, ettei tarvinnut vaihtaa kävelyksi. (Mitä naapuritkin olisivat ajatelleet?!)

En pelkää hammaslääkäriä. Pelkään minkä tahansa suuruista, yllättävää, odottamatonta kipua. Jota hammaslääkäri valitettavan usein aiheuttaa. Soitin Ytsille: "viisaudenhampaat kurkistelee ja jo kerran oiotut hampaat menevät vinoon ja hampaisiin koskee". -Pääsisiksää tulee tänää ykstoist nelkyt?

Päätin päättää vierailuni niin, että olen heti maanantaina kahdeksalta lähtökuopissa soittamassa asiaani uudestaan. Treffit Joren kanssa pitänee siirtää sopivampaan ajankohtaan. Sellaiseen, että legot ovat kunnossa ja viina, jos ei mene päähän, niin ainakin maistuu.

Töitäkin stressaan. Heinäkuun toisen ja elokuun kymmenennen päivän välisenä aikana olen töissä kolmekymmentä päivää. Kauhistuttaa jo nyt. Pitäisi löytää toiset työkengät. Mukavat. Kymmenen ja puoli tuntia päivässä jaloillaan. Mukavien työkavereiden kanssa, mukavassa työyhteisössä, mukavan ilmapiirin vallitessa.

Valoisat kesäyöt ovat tehty valvomista varten. Tai minut on tehty valvomaan valoisat kesäyöt. Jos ensi yönä (nyt, pian, kohta) ei uni tule silmään, voin käyttää ajan hyödykseni ja valmistautua tenttiin. Ja kuunnella jotakin niistä monista levyistä, jotka tänään ostin! Ent. kotikaupunkini TopTen ei petä ikinä! Sininen Kent oli todella iloinen tuttavuus, positiivinen yllätys.

Huikkasi isäni aamuna eräänä ripustaessaan peittonsa tavalliseen tapaan vierashuoneen oven päälle tuulettumaan. HÄH? "Israelin eurofiisuvoittaja vuodelta jotain, Menta Mastik and Chocolate." Aha. Käänsin kylkeäni ja jatkoin uniani.

Vastoin pyhiä päätöksiäni, häpeästä huolimatta soitin Nasulle. Meinasin jo eilen, mutten kuitenkaan, ei ollut mitään sanottavaa. Ei kyllä tänäänkään, mutta soitin sittenkin. Jossain vaiheessa kaiken 'tärrämättömyyden' oli pakko purkautua. Kaikki on hyvin niin kauan kuin hänen tyttärensä ei tule lähelle, puhein, viestein, soitoin. Silloin ei tarvitse ajatella häntä. Mutta aina kun hän tai perheensä jotenkin tulee esiin, vajoan.

Jotenkin on murheen alhosta taas noustu. En tiedä, miten se tapahtui. Olisi mielenkiintoista saada selville, kiertävätkö tunteeni, mielialani, olotilani jonkinlaista ympyrää, toistavatko ne jotakin tiettyä kaavaa. Hemmetin vuoristorata. Oppåner&hitådit.

Jostain löytyi energiaa herätä ajoissa, nousta ylös, siivota villakoiraorgioiden jäljet. Vielä tiskit, roskat, suihku. Sitten voikin lähteä Pallopään synttäreitä juhlimaan. Äitini täti, mummini sisko tapasi aina sanoa meidän, minun ja hänen olevan samanikäisiä; olemme molemmat syntyneet tasakymmenluvulla (välissä tosin muutama vuosikymmen). Samaa voisin sanoa kummitytöstäni PP:stä - hän syntyi sinä kesänä kun täytin kaksikymmentä. Silloin leikittelin ajatuksella voivani olla samassa tilanteessa, minulla voivan olla samanlainen nyytti.

Välillä tuntuu kuin pääsiäinen 2003 olisi jotenkin taannuttanut minut: kun en ottanut sitä vastuuta, joka sen mukana olisi tullut, minut palautettiin henkisesti takaisin teini-ikään. En näytä tulevalta 25-vuotiaalta, en tunne itseäni sellaiseksi - ihmettelen, mitä ne kaikki vanhemmat miehet minussa näkevät; eivätkö he tunne itseään kehdonryöstäjiksi, lapsiinsekaantujiksi? Terapeutille töitä. Palvelukseen halutaan: ES.

Jotakin hauskaa: luukusta tipahti juuri palkkakuitti! 23.6. tilille ropisee täydennystä. Tämän päivän kurssilla laskettuna sillä ei ihan saa cdon:ista SATC-boksia (131,95e). Siitä tosin puuttuu puolen päivän palkka, kotiinlähtöpäivän, joka sattui jo tämän kuun puolelle.

Nyt töppöstä toisen eteen, jotta kerkiän junaan ja synttärikutsuille!

Jee jee, beibi, sonnustaudutaan ykkösiin
Jee jee beibi, mun on pakko päästä Helsinkiin!

Kari Peitsamo Skootteri

Rohkaistuin niin, että revin farkkufarkut jalkaani. Ne, joita en oikeastaan ole käyttänyt sitten stretchien hankkimisen. "Kokeillaan nyt, kuinka nää housut kiristää, kuinka lihava mä oikein oon." Ihme ja kumma - eivät kiristäneet niin paljoa kuin luulin. Jonkin verran kuitenkin. Jeejee! Waterboys lautaselle ja menoks. Tein käsilihassarjat. Tästä se lähtee.

I've burned my bridges
and I'm free at last
All my chains
are in the past
The New Life starts here

The Waterboys: The New Life Starts Here

Meanwhile: Grammatik II:sta ei näy vieläkään rekisterissä. Seinällä se oli, ruhtinaallinen ykkönen, 1, mutta mulle on tärkeintä hyväksytty ja ovarit. Englannista tuli merkintä samana päivänä. Onko meiän kansliatäti lomalla vai...? No, kai se sieltä tulee kun kerran seinälläkin oli.

Taas. Ihan turhasta haastoin riitaa. Ja heti riita-argumenttini esitettyäni tajusin sen korniuden. Enkö muka itse saa koskaan mitään? Eikö hän ravaakin useammin täällä kuin tyttärensä luona? Paljonkohan rahaa hän on minuun polttanut?

Samantha (SATC): "Oh please, there's always a competition with your ex. It's called 'who'll die miserable'." On kuin mulla olis kilpailu tyttären kanssa - turha sinänsä, sillä tiedän, etten niissä raveissa koskaan tule voittamaan. "Tavallista" minusta ei saa koskaan. Mitä ne hassut määritelmät oli, 1,4 koiraa, 1,8 lasta, 2,4 autoa. Koko ajatus perheestä, suhteesta tuntuu varsin kaukaiselta ja tällä hetkellä äärimmäisen stressaavalta. Voisin koittaa onneani laukkakisassa ja stressata mieluummin kesätenteistä. Puolet kirjoista lukematta ja heinäkuu pian kolkuttelee ovella.

En enää ikinä ala suhteeseen kenenkään lapsellisen kanssa. Oli lapsi sitten minkä ikäinen tahansa.