Guernica

Tänään aloin miettiä taannoista kahdentoista tunnin paastoani. Ei se loppujen lopuksi niin ihmeellinen tai kauhea asia olekaan. Negatiivisen kuvan ja tunteen paastosta luo käskeminen: joku käskee minun olla kaksitoista tuntia, puoli vuorokautta ravinnotta. Aika tuntuu hirvittävän pitkältä, varsinkin kun sitä oikein mielessään kierittelee ja pyörittelee.

Ja kuitenkin joskus vapaaehtoisesti, ihan huomaamatta on jopa kauemmin ilman ruokaa. Eikä se tunnu ollenkaan niin kamalalta, kuin tietoinen ravinnotta olo. Tosin tällaisissa tilanteissa nauttinee kyllä kahvia pysyäkseen virkeänä, ja vettäkin kulunee jonkin verran.

Paaston lisäksi tuli mieleen jokapäiväisempiä asioita. Asioita, joita pitäisi näppäimistö sauhuten kirjoittaa, asioita, jotka pitäisi saattaa päätökseen, ja ne asiat, jotka vielä ovat ajatuksen tasolla, aloittamatta. Millä ihmeellä selviydyn kaikesta, miten kerkeän kaiken, kuinka voisin käyttää aikani tehokkaimmin ja ennen kaikkea - mistä itsekuria tähän kaikkeen täytymiseen ja tekemiseen?! Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikeilla. Ajattelin sijoittaa tämän lauseen, elämäntotuuteni, graduni nimilehdelle.

Yhtenä päivänä mietin, mikä erottaa minut Sinkkuelämän Samanthasta. Itsetunto, omanarvontunto, itsensä rakastaminen. Hän käyttäytyy niin, koska tuntee itsensä, tietää, mistä pitää, mitä haluaa ja mistä sen saa. Minä taas tiedän, mistä pidän ja mistä sitä saa - mutten tiedä, mitä haluan enkä tunne itseäni, ainakaan niin hyvin. Etsin oikeastaan jotakin aivan muuta, mutten sitä koskaan löydä ja päädyn milloin minnekin.

Pitäisi osata, uskaltaa arvostaa itseään niin, ettei hyväksyisi mitä tahansa ikään kuin korvikkeeksi, kun ei löydä etsimäänsä. Luottaa siihen, että minullekin on varattu jotakin hyvää, mitä kannattaa odottaa, jotakin, mikä annetaan sopivana, Juuri Oikeana Hetkenä. Toisinaan se, luottaminen, on varsin helppoa, toisinaan niin kovin vaikeaa.

"I want to live,
I want to give
I've been a miner
for a heart of gold.
It's these expressions
I never give
That keep me searching
for a heart of gold
And I'm getting old."

Neil Young: Heart of Gold

Tuntuu kuin antaisin itsestäni varsin yksipuolisen kuvan tähänastisissa kirjoituksissani.
Tuntuu kuin esittäisin vain positiiviset puolet jättäen käsittelemättä kaikenlaiset negatiiviset tuntemukset ja kokemukset.
Tuntuu kuin seisoisin rajalla: juuri nyt pitää päättää, haluanko kirjoittaa myös mieltä hiertävistä asioista, ja jos, niin miten.

Yhtä tyylikkäästi kuin mistä tahansa muustakin asiasta.

Pidänkö siinä tapauksessa yllä jotakin valheellista kuvaa itsestäni? Tai ehkä primitiivireaktiot, apinanraivo ovat niin inhimillisiä asioita, että niiden ajatellaan kuuluvan jokaiseen ihmiseen, ne ovat sisäänrakennettuina jokaisessa meistä. Yksilö koetaan poikkeavaksi, jos hän ei koskaan tunnu mistään suuttuvan. Mutta mistä tiedämme, mitä hän tekee yksin kodissaan suljettujen ovien takana näkymättömissä muilta, kaukana maailman katseilta.

Rakas Nasuni aina hoputtaa minua päätöksenteossa, milloin missäkin asiassa. "Heselle" vai kauppaan? Pizzaa vai broileria? Pullaa, kakkua, keksejä, viinereitä, munkkeja? "Päätöksiä, päätöksiä!"

The Jury has reached a verdict. Kaikesta pitää pystyä puhumaan. Kaikesta ei aina tarvitse puhua. Minkä teet, tee se tyylillä - ja ole rehellinen itsellesi.

Tänään tapahtui vaikka mitä ennen kuin päivän oli edes puolessa. "Eikä siinä vielä kaikki", paljon pitäisi vielä tapahtua - loihtia englannin kirjoitus II: arvostella jokin kirja, lehti, elokuva, joka liittyy pääaineeseeni.

Unohdin täysin englannin tunnilla kirjoitettavan kirjoitustehtävän, ja taas sutaisin esseeni ilman sanakirjaa. Muuten meni hyvin, mutten keksinyt kuin yhteen yhteyteen synonyymin sanalle 'thing', ja opettaja minua siitä rokottaneekin kommentein "overused". Minulle pääasia oli kuitenkin saada kokoon 250-sanainen essee, kun aihevaihtoehdot olivat paavin valta, tasa-arvo ja yliopiston lukukausimaksut. Päädyin kirjoittamaan tasa-arvosta. Eräs naistutkija oli esittänyt, että sukupuolten välisen tasa-arvon edistämiseksi joko miesten asevelvollisuus poistettaisiin tai naisille määrättäisiin pakollinen siviilipalvelus. Aihe, josta minulla EI ole sen kummempaa mielipidettä, mutta johon pystyn keksimään, riivatun lahjani ansiosta, argumentteja puolesta ja vastaan, sekä hieman epäsuorasti asiaan liiittyviä mutta kuitenkin asiallisia kommentteja.

Ajatuksiani ei hidastanut edes eilisiltana aloitettu kahdentoista tunnin paasto, jonka tämänpäiväinen näytteenotto vaati. Tyrnitutkimus päättyi osaltani tähän, enää ei tarvitse mietiskellä, otinko jo tyrnit tänään vai en. Loppukesästä meidät koekaniinit kutsutaan kuulemaan tutkimustuloksia. Saamme myös omien verikokeidemme tulokset, muun muassa kolesteroliarvot, joita minulta ei vielä olekaan tutkittu. Ei sillä, että olisin huolissani, mutta kun lähisukulaiseni mainittuja arvojaan koittavat alentaa, niin onhan se hyvä tietää, josko taipumukset ovat periytyneet.

Metabolia toimi, vaikka paasto oli täyspaasto: ei saanut edes vettä juoda pahimpaan nälkään ja janoon. Astuessani ulos loosista huomasin lavuaarin reunalla kirjan. Ajattelin jonkun jättäneen sen siihen. Mentyäni lähemmäs huomasin siinä olevan lapun "I'm FREE!" Voiko olla... On se! Löysin ensimmäisen Bookcrossing-kirjani - ihan ilman metsästystä! Kirja on Lagerlöfin Gösta Berlings saga, josta olen kyllä kuullut, mutten ole vielä lukenut (hyi hyi, paha opiskelija!).

Ilmoitin Bookcrossingin www-sivuilla löytäneeni kirjan ja aikovani lukea sen. Luettuani päästän sen takaisin luonnolliseen elinympäristöönsä, kirmaamaan vapaana, odottamaan löytäjää, tuomaan iloa jollekulle toiselle.

"Elämä on sellainen miksi sen teemme". Silmiini sattui uudemman kerran ote Ellinooran kirjasta. Tätä olen useasti miettinyt: missä määrin elämänsä kulkuun todella voi vaikuttaa?

Elämäni on juuri sellainen, millaiseksi sen itse teen. Sanotaan, että kaikki on itsestä kiinni: vain minä olen vastuussa omasta onnestani. Hyvinä päivinä allekirjoitan tämän täysin. Mikään ei tunnu luonollisemmalta kuin se, että minä itse säätelen tunteitani ja ajatuksiani; minä valitsen mielialani ja mielentilani, ei kukaan muu. Hyvinä päivinä on helppo olla onnellinen, iloinen, jopa vilpittömästi toisen puolestakin.

Huonoina päivinä en ole ollenkaan varma vaikutusvallastani: puheet oman elämänsä herruudesta ovat suuresti liioiteltuja, olo on voimaton enkä koe voivani vaikuttaa mihinkään. Asiat vain tapahtuvat, aika lipuu ohi, katson elämääni kuin elokuvaa valkokankaalla.

Kaikkiin tapahtumiin, edes niihin, jotka sattuvat omalle kohdalle, ei aina voi vaikuttaa. Ensireaktiokin saattaa olla varsin voimakas. Tärkeintä lienee, miten tilanteeseen sopeutuu, miten toimii uusissa olosuhteissa, miten lopulta suhtautuu siihen kaikkeen.

"Katso tarkkaan pimeyttä. Ei kestä kauankaan ennen kuin näet valon."

-Anthony de Mello, intialainen jesuiitta.

Kun meidät heitetään pimeyteen, olemme aluksi sokeita. Kestää hetki tottua uuteen ympäristöön, uusiin olosuhteisiin. Pikku hiljaa alamme erottaa muotoja, tunnistaa hahmoja. Ennen pitkää jostakin viriää, aivan hiljaa, lähes huomaamatta - valonsäde.

Sunnuntait on just parhaita! Virallinen lököilypäivä: voi nukkua pitkään, maata ja katsella telkkarista kaikki mahdolliset hömppäsarjat, ei tarvitse välittää töistä, koulusta, mistään... Ainoastaan siitä, että voi hyvin ja tuntuu hyvältä. Ahdettuani napaan suklaakakkua ja sipsejä ei kyllä tuntunut kovin hyvältä, mutta vatsanpurut menivät onneksi ohi, ja pystyy taas ajattelemaan.

Päivä on ollut täydellisen tuottamaton koulun suhteen, jos suunnittelemista ei lasketa: katselin kalenteriani ja mentaalista tehtävälistaani ja kauhistelin, mitä kaikkea taas pitääkään tehdä ja kuinka aika ikinä riittää kaikkeen. Ei auta: on riitettävä. Olen tosin huomannut, että saan parhaiten aikaan juuri kiireessä takarajan lähestyessä. Jos käytössäni on paljon aikaa, se kuluu iloisesti kaikkeen mahdolliseen muuhun, enkä tartu toimeen ennen kuin on ehdottoman pakko. Mistä johtuukaan, "olis totisesti kaaosteoreetikolle töitä".

Näin varsin kummallisia unia, muun muassa inhoamistani ötököistä, kärpäsistä, toukista. Unikirjasta luin niiden tarkoittavan ei-toivottua raskautta tai hermostollisia sairauksia. Hartiahermot ovat kyllä jumissa: lääkäriin pitäisi mennä, mutta Wałęsan sanoin "wiem, że muszę, ale nie chcę" [tiedän, että pitäisi, mutta en halua]. Uniini tuli myös Kasia: kahteen eri uneen, kahdessa eri muodossa.

Kasiaan viittasin eräässä aiemmassa viestissäni "Ihanana Ihmisenä". Hän on aina iloinen, hyvällä tuulella, hymyilee aina. Ja jos hänellä joskus onkin huono päivä, hän ei anna sen näkyä. Hän saa minut iloiseksi hymyllään, sanoillaan, käytöksellään, olemuksellaan. Mietin, miten tällaiselle ihmiselle kertoisi hänen minuun tekemästään vaikutuksesta. Onko se edes tärkeää? Jossain määrin mielestäni kyllä. Vieläkin, kaikesta huolimatta kannan mielessäni Aira Hakalan muistoa: "Positiiviset tunteet saa aina näyttää!"

Tulin tulokseen, että paras kiitos tällaisille ihmisille on elokuvan sanoin antaa hyvän kiertää. Ei hukuttaa heitä hyvyyteen tai lahjoihin, vaan antaa eteenpäin. Antaa pyyteettömästi ilman erottelua. Mikä ei aina ole niin helppoa; tuomitseminen on paljon luonnollisempi reaktio kuin hyväksyminen. Vaikka kuinka yrittäisi, ei aina osaa eikä jaksa olla iloinen, avoin suvaitsevainen. Olemmehan vain ihmisiä, meistä jokainen. Tärkeintä on kuitenkin yrittää koko sydämellään.

"Ole hyvä ja hellä, pidä kiinni äläkä koskaan päästä irti. Kiitä ja rakasta lisää."

Luettu & koettu: Malin Hedlin Haydenin artikkeli Yoko Ono: Remember Love. Konsthistorisk tidskrift Vol 73 2004.

Tällä viikolla englannin kurssilla oli yksi kiinnostavimmista tehtävistä.
Kurssi on nimeltään "English for HF", ja sen tarkoituksena lienee tutustuttaa meidät humanistisiin ilmiöihin englanninksi, jotta osaisimme kertoa omasta tutkimusalastamme englanniksi, löytäisimme tietoa ja tuottaisimmekin jotain. Vaativin kurssityö on noin kuusisivuinen tutkielma, Academic Paper, joka jotenkin liittyy pääaineeseen.

Muu kurssisisältö on pienempiä kirjoitustehtäviä, keskustelua ja lukemista. Kurssin alussa jokaisen piti etsiä mahdollisesti omaan alaansa liittyvä tieteellinen artikkeli. Pienryhmissä valitsimme kukin ryhmä yhden, jota käsiteltäisiin lähemmin kurssin kuluessa. Ensimmäinen artikkeli, joka sitten jonkin ajan kuluttua otettiin käsittelyyn, oli varsin vaikeaselkoinen. Se käsitteli sivistyksen ja siirtomaiden itsenäistymisen suhdetta, yhteyttä Sillä tunnilla keskustelu ei ollut kovin vilkasta.

Tämän viikon kohdalla ohjelmassa käskettiin "read article Exhibitions and Conferences". Se olikin meidän ryhmämme valitsema. Koska edellinen artikkeli oli jäänyt mieleen varsin negatiivisena, päätin tällä kertaa valmistautua paremmin. Tehtävä oli helpompi; teksti oli huomattavasti selkeämpää, ja lukeminen sujui vaivattomammin ilman kimurantteja lauserakenteita ja itselle vieraan aihepiirin sivistyssanoja.

Artikkeli käsitteli Yoko Onon näyttelyä Remember Love, joka oli esitteillä Kulturhusetissa Tukholmassa viime kesänä. Kirjoittaja, taideopiskelija Upsalasta, johdatti lukijan kyseisen näyttelyn läpi kuvaillen teoksia, sekä kertoi yleisesti Onon taiteesta.

Teokset on kuvailtu varsin yksityiskohtaisesti, ja kuvauksen seassa on Ono-sitaatteja, jotka herättävät ajatuksia vähintään yhtä paljon kuin hänen työnsä. Ehkä siksi pidinkin tästä tehtävästä: pystyin samaistumaan artikkeliin, ja se antoi ajattelemisen aihetta ja uusia näkökulmia. "Se, mitä suunnittelet tulevaksi, muuttuu todelliseksi." "Kaikessa on kyse sijoittamisesta." Voimme sijoittaa itsemme myöten, vastaan, eteen, taakse... "Ihmisellä on valinnan mahdollisuus, ja tekemämme valinnat vaikuttavat tulevaisuuteemme."

Yoko Onon töiden pontimena on hänen uskonsa rauhaan ja rakkauteen. "Tee joka päivä jotakin, mikä saa sydämesi tanssimaan." Tämä yksilön kokema ilo leviää kuten renkaat vedessä. Kuvitteellisen Nutopian lähettiläinä meillä jokaisella on vastuu maailmanlaajuisesta rauhasta.

Lienee paikallaan pohtia ja täsmentää "kirjan" tarkoitusta, merkitystä, sisältöä.

Päiväkirjaperiaatteeni mukaisesti puhun asioista niiden oikeilla nimillä. Ihmisistä pääsääntöisesti en, tietyin ehdoin kyllä.

On tärkeää puhua asioista niin kuin ne todellisuudessa ovat. En näe mitään syytä kaunisteluun: miksi kirjoittaa, jos ei pysty kohtaamaan todellisuutta, vaan pitää valehdella itselleen. Tapahtumien kaunistelu päiväkirjan kirjoituksessa ei palvele tarkoitusta, ellei tarkoitus sitten ole oppia liukaskieliseksi valehtelijaksi, totuuden kiertäjäksi, pinnan siloittelijaksi. Osaan jo, häpeän myöntää, valehdella tarpeen tullen ("me ollaan vaan kavereita", "sori, mulla on nyt vähän kiire", "mä teen sen huomenna") niin itselleni kuin muille.

Paljastuksia, juoruja, herjauksia on turha etsiä.
Sitä vastoin kirjoituksiani voisi kuvailla seuraavasti: subjektiivisia kertomuksia, mielipiteitä, kenties kritiikkiä, pohdintaa, siteerauksia. Ja kuten kunnon humanisti aina, sitaatit olen totta kai merkinnyt niin, että etsivä voi halutessaan kaivaa alkuperäistekstit kivuttomasti esiin.

Kommentteja otan mielelläni vastaan, ja niihin pätevät samat säännöt kuin omiin kirjoituksiinikin.

En eilen saanut unta, vaikka väsymys painoi. Kello riipi kahta, kun vielä urhoollisesti puristelin silmiäni kiinni toivoen Nukku-Matin löytävän perille.

Ei näy Mattia. Olen ottanut tavakseni tällaisissa tilanteissa ajatella jotakin hyödyllistä välttääkseni ajatusteni lipumisen vähemmän mairitteleville poluille ja sitä kautta paniikkiin. Itketti jo valmiiksi, kun ajattelin ihanaa Kasiaa - siinä on Ihana Ihminen. [Hänestäkin sikisi ajatuksia, joista lisää toisessa lokerossa.]

Toimeen vain. Gradu. Praktikumessee. Englannin Academic Paper. Mitä tutkisin, mikä olisi kiinnostavaa, mikä olisi järkevää, miten pääsisin suhteellisen helpolla, ettei kaikki tähänastinen työ menisi aivan hukkaan...?

Tulos: Englannin paperin käännän jostakin toisesta tuotoksestani. Praktikumesseeseen saan valmista kauraa graduskissistäni, sen kun suomennan sen ja avot akka (venäläinen naistenlehti), Se on siinä. Ainakin hyvällä alulla. Ja sitten se Rakas Lapseni. Keskiviikkona keskustelin potentiaalisen isäpuoliehdokkaan kanssa:

"Helpoimmalla pääsee, kun valmiista aineistosta laskee [jotakin], paljon taulukoita ja sillai."
-Mutkun mä en haluu laskee, mä en osaa luokitella, mä haluun tehä jotain kiinnostavampaa...
"Todella kiinnostavia juttuja voi tehdä vasta sitten kun on yliopistossa töissä... Näin menee..."
-No höööh
"Nyt pitää ajatella funktionaalisesti: jotakin, mistä helposti saa gradun kasaan - älä ajattele kiinnostavuutta, hyvin harvoin gradut on kiinnostavia. Älä ajattele, jaksaako tentaattori lukea; sen on pakko lukea. Äläkä sitä, mistä on jo tehty. Mä suosittelen vertauksia tai metaforia."
-Pannaan mietintämyssyyn.

Del Monte -mies sanoo KYLLÄ.
Myssy päähän ja ajatus virtaamaan. Pikku hiljaa huomaan antavani periksi, antautuvani, laskevani suojukseni, ottavani vastaan. "[jokin kielen ilmiö] Astrid Lindgrenin Katto-Kassisessa ja Hufvudstadsbladetissa" - esimerkiksi vertaukset, määritteet, määritteiden sijoittuminen. Nyt ei olla nirsoja. Päätettävä vielä kielen ilmiö ja varsinainen tutkimusmateriaali.

Niin, Matti. Uni ei tullut pohtimalla. Lukuisista vahingoista ("jotain mä ajattelin, mutten enää muista, mitä") viisastuneena hiippailin keittiöön ja kirjasin heti ajatukseni muiden seminaarimuistiinpanojen jatkoksi. Ei vieläkään väsytä. Ajattelin jo kaivaa sen Katto-Kassisen, mutta jatkoin funktionaalisuusperiaatetta: jo puoli vuotta hallussani olleet, monesti uusimani viron kirjallisuuden lainakirjat. Nyt tai ei koskaan. Lukiessani Metsäveljistä silmät alkoivat lupsua. Nukuin tänään pitkään: ehkä tarvitsin lepoa. Ja takaraivon tyhjennystä.

...En uskoa tahtoisi taikaan, josta muistuttaa vain joku yö"

Kevät: valoa, lämpöä. Tai, kuten tässä päivänä parina, miinusasteita, räntää, pipo ja lapaset. Samalla kun valon lisääntyminen, päivien piteneminen ilahduttaa, se tuo myös haikeutta. Kevääseen liittyy aina luopuminen. Helpoimpia keväät taisivat olla ala-asteella: tiesi aina, mitä kesän jälkeen seurasi. Kuudennella tosin tiesi, ettei palaisi enää samaan kouluun, vaan aamuisin pitäisi tästä lähtien muistaa kääntyä alamäen jälkeen oikealle, sinisen koulun pihaan. Mutta ei huolta, koulu jatkuisi kuitenkin yhtä sujuvasti. Kolme vuotta ilman huolta.

Kunnes taas koitti luopumisen hetki, eikä jatkosta ollut varmuutta. Jo silloin osoitin "entäs jos" -ajattelun oireita, ja tein suunnitelman siltä varalta, etteivät akatemian ovet aukenisikaan. Heinäkuu toi helpotuksen: Faijan kanssa korkattiin Moët & Chandon, vai olisiko ollut "vain" Gula Änkan, kun yhteishaun tulokset julkistettiin.

Tänä keväänä päättyy kuudes opiskeluvuoteni. Hitaasti mutta varmasti on opintoviikkoja kertynyt niin, että taas olisi hyvä tehdä suunnitelmia. Tällä kertaa ei "entäs jos" vaan "sitten kun". Ja minua pelottaa.

On otettava kiinni pienistä hyvistä hetkistä. Suklaamuffinssit, tiukka halaus, viistovaloinen iltapäivä huhtikuussa. Levy, jonka pitkästä aikaa kaivaa stereoihin. Nupit kaakkoon, kuten Faijalta jo Atsipoppaa! kuunnellessani opin.

Pian voinkin suoda itselleni sen, mistä aamulla kielioppitunnilla unelmoin: käperryn peiton alle Kettu kainalossa, olen, odotan, tunnustelen ja annan unen tulla.

"Dobranoc, pchły na noc, karaluchy pod poduchy, a szczypawki do zabawki."

En ole varma, en tiedä, mikä armolahjani on. Elämän tarkoitus on joogan mukaan oppia ja oppia rakastamaan. Muun muassa Roihun sanoin elämä itse on elämän tarkoitus. Onko se silloin itsetarkoitus? Ovatko itsetarkoitukset hyviä, tarpeellisia, vai kenties jotain, mikä laiskuuttaan on jätetty määrittelemättä ja tarvitsisi pikaisesti redefinioida? Vai viittaako "elämä itse" kaikkeen siihen, mitä ihminen elämässään kokee, kuka mitäkin?

Positiiviset tunteet ilmenevät mitä erilaisimpina fyysisinä tuntemuksina. Kaikille yhteistä on ehkä suuri voiman tunne, se, mitä pakahtumiseksikin kutsutaan. Voisi Karvisen sanoin uida Ahvenanmaalle. (Tosin hän oli ennen tätä lohkaisua nauttinut melkoisen määrän kahvia, mikä oli syy innostukseen.) Joskus on "ihan pakko" vähän itkeä; kyynelet vain vierähtävät hiljaa, vaivihkaa, lupaa kysymättä. Joskus hyvinkin suuri ilo näkyy ulospäin kovin pienesti. Ei tarvitse nauraa ääneen, ei itkeä, ei kuuluttaa iloaan maailmalle. Tunne sisällä on lämmin, mukava, pehmeä, ja se välittyy ihmisestä ehkä pienenä hymynä huulilla, keveinä askelina, silminä, jotka uskaltavat katsoa.

Tällainen ilo on arvokasta. Ei vain itselle, mutta myös toiselle: miten paljon Yksi Ainoa Katse Juuri Oikealla Hetkellä saattaakaan merkitä. Ellinoora kirjoitti päiväkirjassaan ihmisen muistavan "Katseen, joka ei säikähdä kohtaamista". Tämä on totta: mieleeni on jäänyt joitakin tällaisia kohtaamisia. Vielä vuosien jälkeen saatan muistaa mitä sinisimmät silmät, jotka katsoivat suoraan Minuun, ja sisälleni levisi kutkuttava rauha.

"Hiljaisen toiveen ylöspäin kohotan: Siunattu rauha peittäköön maailman."

Nuoren seurakunnan Veisukirja 23