Guernica

Mies tulee kotiin - HUOMENNA!!!
Tack, käre Gud, som hörde min stilla bön. Jag är så glad! Glad & lycklig!

Olen nuori. Äänestin.
Vaikka sopivaa ehdokasta ei ensin millään meinannut löytyä. Piti olla oikean värinen, oikea asenne, oikea perhetilanne. Ei millään ison perheen avopuolisolla tai yksinhuoltajaäidillä/-isällä oo aikaa missään Euroopassa heilua. Tai jollakulla muulla, jolla luottamustehtäviä on jo noin miljoona.

Niinpä sitten eri vaalikoneita klikkailin ja puolueiden kotisivuja tutkailin, ja löytyihän yksi varteenotettava vaihtoehto. En kyllä usko, että se pääsi leikkiin mukaan, mutta äänestinpä kuitenkin, ja vielä omantuntoni mukaisesti. Joku joskus sanoi, että jos ei äänestä niin ei saa valittaa. Sen logiikan mukaan olen siis lunastanut itselleni luvan valittaa. Sitä paitsi mun mielestä on hienoa äänestää. En oo vielä ihan niin kyyninen, että katsoisin äänestämisen olevan täysin turhaa. Vielä sen ympärillä leijuu illuusio demokratiasta ja asioihin vaikuttamisesta. Ja jos useampi ajattelis niin, saattaispa olla, että joitakin muutoksia tapahtuis. Niitä odotellessa.

Mies joutuu olemaan kauemmin töissä. Tiistaiaamun sijaan se tuleekin vasta perjantaina.
*liuta rumia sanoja*

Äiti ja sen mies oli käymässä. Miehestä ei niin väliä, mutta nyt on äitiä ikävä.

Oon alkanut inhota tätä taloa. Ja naapureita. Ja ihmisiä yleensä. Jos koiraa ei olis, en menis ulos ollenkaan ennen ens viikon perjantaita. Tekis mieli alkaa taas polttaa. Tekis mieli juoda suruun. Eihän se huolia poistais, säilöis vaan. Mut ainakin hetken tuntuis paremmalta.

Voi itku ja hammasten kiristys.

YHYY :'(

Mies on töissä. Tylsää olla yksin kotona. Onneks on koiruus, maailman söpöin sellainen, joka pitää huolta, että könyän aamuisin sängystä ylös, ulos ja lenkille. Muuten varmaan kipeyttäisin selkäni sängyssä tai sohvalla maaten koko pitkän päivän. Huoh. Vielä tämä päivä + 10 kokonaista, 11 yötä. Aika kuluu niin kovin hitaasti.

Sataa. Siinä on se hyvä puoli, että lähipuisto on tyhjä. Kaikki ärsyttävät lapset (eräs heitti koiraani kivellä viime lauantaina) ja piittaamattomat aikuiset (jotka lastensa nähden heittelevät roskia kaikkialle muualle kuin roskiksiin) ovat poissa, huraa! Juuri kaikkien näiden roskien, etenkin grillausjätösten takia en kuitenkaan uskalla pitää koiraa puistossa vapaana. Enkä metsästysvietin. Eilen se lähti jäniksenpoikasen, tänään onneks vain meinasi lähteä sorsien perään. Viime perjantaina se tuhos ensimmäisen kengän. Aika hyvin, ollaan yhdeksän kuukautta vältytty sellaisilta tuhoilta. Ikävä kyllä kenkä oli Amerikasta ostettu Puma, jota ei varmaan enää mistään saa. (Ainakaan täältä päin maailmaa. Netistä tilaamalla ehkä? Mutta eipä meillä just nyt ole sellaiseen varaa.) Onneks niitä voi kuitenkin vielä käyttää - pitkälahkeisten housujen kanssa. Onneksi myös saatiin se kiinni itse teossa ja päästiin rankaisemaan, niin ehkä se jatkossa jättää jalkineet rauhaan. Havainto: kuitenkin mä vielä koirastani kauhiasti tykkään, sehän on maailman suloisin pikku karvaotus. Luulin, ajattelin aina, etten kykenis enää mitään helliä tunteita tuntemaan tuollaisen tuhoamisen jälkeen, vaan vihaisin karvaturria koko sen loppuelämän. Nyt se on kuitenkin rangaistuksensa saanut, mies koitti ilmastointiteipillä kenkää kokoon kursia, elämä jatkui, asia loppuunkäsitelty.
Koira tuo kyllä kivasti jännitystä ja sisältöä elämään!

silmät vuotaa, nenä vuotaa, kutittaa, aivastuttaa...
Mut onneks allergiat on - kopkop (sypsyp) - enää murto-osa siitä, mitä ne joskus lapsena oli.

Iloinen asia: sain espanjan alkeiskurssista VITOSEN!!! Tosin virallisia tuloksia en oo nähnyt, mutta kun kaikkien arvosanaan vaikuttavien tehtävien numero oli pyöreet 5, ja arvosanaks tulee niiden keskiarvo, niin eihän se voi muuta olla... Jee! Hyvä minä!

Toinen ilon aihe: Mies tulee huomenna kotiin! On ollut kahden päivän "työharjoittelussa" puolen vuoden sairasloman jälkeen. Kaks päivää on sopivan pehmee lasku niin sille kuin mulle . Ja koiralle. Pikku tolleripoika kulkee ihan ihmeissään etsimässä pappaa.

Se on kyllä maailman suloisin koira - ihanin ja viisain ja kaunein ja komein! Kyllä on kaikki kalliit koirakurssit ollu "money well spent", suosittelen lämpimästi koiranomien pentukursseja. Aika moni tuntuu kuitenkin ajattelevan "ei tässä mitään koirakouluja tarvita - kyllä me nyt osataan yks koira kouluttaa". Mä olisin kyllä ollut ihan helisemässä tän tehopakkauksen kanssa ilman mitään ohjattua koulutusta.

Siitä puheenollen (vai onko se yhdyssana?), alkaa nuori herra Tolleri liikehtiä levottomasti - myö lähretää ny ulos aurinkoon lintuja ja oravia jahtaamaan!

ja sydämeltäni nöyrempi
jos ajattelisin aina selkeästi
heräisin aikaisin..."

Haluisin kirjottaa enemmän. Useemmin. Paremmin? Jostain syystä aikaa ei tunnu olevan. Enkä kuitenkaan tee oikein mitään. Pyörittelen ajatuksia ja kirjoja ja kysymyksiä - mutta paperille (=tietokoneen näytölle) en saa pal mittä. Luin hyvän kolumnin ja tein päätöksen: pyrin joka päivä kirjottamaan päiväkirjaa. Jopa niinä päivinä, kun mitään ei tunnu tapahtuneen. Ai niin, sain ekan kotitehtävän: mitä mun elämässä on muuttunu Miehen tultua kuvaan - ja mikä on muuttunu huonommaks. Omasta pyynnöstä lisättiin listaan myös EOS-sarake. Ens keskiviikkona (josta näköjään tullu mun vakkariaika) käydään lista läpi.

Tänään oli espanjan eka tentinpuolikas. Meni hyvin, mutta pari-kolme virhettä tais kuitenkin tulla. Toissa yönä en millään saanu unta. Oli niin ihanan valosaakin. Tunnin pyörittyäni nousin ylös ja kertasin espanjaa. Olis tehny mieli jatkaa gradun teori- och metod -osaa, kun en päivällä oikein jaksanu keskittyä ja tuntu niin turhalta vaan maata hereillä miehen ja koiran kuorsausta kuunnellen.

Blogejakaan en kerkee lukemaan. Luin saman mielipidekirjoituksen (äidin mies tilas hesarin joululahjaks), joka herätti paljon ajatuksia, kommentoidakin tekis mieli, mut just nyt ei ehi. Agility kutsuu! Ens kertaan (joka toivottavasti koittaa pian).

Ihan kohta alkaa epsanjantunti ja eka sanakoe. Sen jälkeen graduohjaajan puheille. Räpelsin tiistaina kokoon ensimmäiset askeleeni gradutiellä - vähän yli sivun inledningiä ja bakgrundia. Enemmänkin olisin toki voinut kirjoittaa. Ja lähettää tekstin ohjaajalle aiemmin kuin puoli tuntia määräajan jälkeen. Koskaan en voi olla tyytyväinen itseeni ja aikaansaannoksiini. Vaikka, kuten rakas mieheni huomautti, lisäys edellisiin yrityksiin on satakertainen - vihdoinkin sain jotain aikaan ja kirjattua ylös. Tästä on hyvä jatkaa. Mut nyt vielä pikapikaa sanoja kertaamaan.
Hasta luego, nos vemos! (Tohon totta kai kuuluis toinenkin huutomerkki, mutta en sitä täältä koulun koneelta löydä. Vaya!)